Kolme työosoitetta

Perjantaina 9.12. tuli postissa osoitus metsätöihin, kolme eri osoitetta puhelinnumeroineen siinä oli. Eivät siis passittaneet nelostielle kuten oletin, vaan arvelivat että pärjää se nuori mies metsässäkin. Tiesin kokemuksesta, että metsätyön johtajia on vaikea tavoittaa päivisin. Kun matkapuhelimista ei kukaan silloin tiennyt, oli soitettava heidän kotiinsa tai toimistoonsa aamulla varhain tai sunnuntaisin, jolloin heitä saattoi tavoittaa päivälläkin. Kun oli kolme eri vaihtoehtoa, arvelin jonkin niistä vastaavan aamulla, kunhan kyllin varhain soitan. Silloin oli meiltä lähin puhelin Kivelässä, jonne kiirehdin maanantain aamuna kohta herättyäni.

Ensimmäinen numero ei vastannut, toisena oli puhelimen numero Porttila 15, E. Hyvärinen. Muurasjärven keskuksen hoitaja kysyi tilausta tehdessäni, missä on Porttila, mutta en sitä tiennyt minäkään. Keskusten tehtävänä oli etsiä oudotkin pienet keskukset, kun sellaiseen puhelua tilattiin, ja lopulta keskus ilmoitti puhelun yhdistetyksi. Sieltä vastannut työnjohtaja lupasi työtä ja antoi matkustusohjeen samalla. Kohde oli Keiteleen puolella, Oksala niminen metsäkämppä, jonka linja-auton kuljettaja tietää, kun pyytää sinne jättämään. Suunta tuntui tutulta, olinhan muutamaa vuotta aiemmin ollut saman tien varressa isäni kanssa ja siellä Honkamaan talossa oli isäni silloin kuollut. Näkisin siis vilahdukselta auton ikkunasta tuttuja maisemia jos muistaisin seurata.

Soitin varmuuden vuoksi kolmanteenkin paikkaan, mutta sinne eivät enää ota, kun eivät halua tehdä mustana. Kun luin päiväkirjastani tuon mustana tekemisen, hämmästyin ensin, että olinko pyytänyt tehdä ilman verojen pidätyksiä. Siitä ei kuitenkaan ollut kysymys, eikä mistään pimeästä tai harmaasta työstä, vaan silloisista hakkuutavoista. Ainespinotavarat kuorittiin yleensä hakkuupaikalla valmiiksi, ja ne ajettiin kuorittuina tien varteen. Pakkasten aikana kuorimista ei yleensä vaadittu, ja silloin puhuttiin mustan pinotavaran hakkaamisesta. Tämä yhtiö siis edellytti kuorimisen pakkasesta huolimatta, mieluummin siirsi hakkuut lauhan sään aikoihin, jolloin kuoriminen taas onnistuisi. Niistä mustana metsissä hakatuista kertyivät suuret alueet pinoja tien varsiin laanipaikkoihin, ja eri kokoiset, suuret tai pienet parkkuutyömaat, joissa minäkin olen muutamia ranteiden jännetuppitulehduksia sairastanut. Pantaveitsellä suoritettu puiden parkkaaminen kun rasittaa eniten ranteiden niveliä, jotka useamman päivän työn seurauksena tulehtuvat ja ovat joskus tuskastuttavan kipeitä. Ajan oloon jänteiden tupet vahvistuvat ja kipu hälvenee, mutta usein siinä vaiheessa loppui parkkaaminen. Helpotusta kipuun ja nopeutusta tottumiseen sai, jos oli muita töitä välillä tehtäväksi. Sellainen välityö oli ainakin suurten puiden parkkaaminen petkeleellä, siinä kun rasitus kohdistui eri tavalla ja eri suuntaisesti.

Oksalan kämppä

En muista, olinko mukana viimeisiä rankoja Kivisen maalta hakemassa, luultavasti vain Vilho oli Hyppösen Taunon kaverina. Pihaamme kertyi suuri kasa rankoja Vilhon ja ehkä pikkuveljien katkottavaksi, ja varmaan he talven aikana ne katkoivat. Minä kunnostin maanantaina työvälineitä, viilasin isän entisen kaarisahan, taisin tahkota kirveen. Ainakin työvaatteita ja eväitä pakkasin, että ehdin tiistaiaamuna varhaisen linja-auton kyydissä Pihtiputaan kirkolle, josta Kahilaisen autossa Keiteleen suuntaan, jossa kuljettaja tosiaan tiesi jättää kyydistä aivan oikeassa paikassa.

Oksalan parakki osoittautui vanhanaikaiseksi kunnon metsäkämpäksi, vaikka olikin yleisesti liikennöidyn tien vieressä. En muista minkä verran siellä oli miehiä, enemmän kuitenkin kuin millään metsäparakilla, joilla olin ollut majoitettuna elämäni aikana. Tielaitoksen ja rautatien parakit olivat suurempia, mutta niin olivat työmaatkin. Oksalan kämpällä hoiti paikkoja oikea kämppämies, hän pilkkoi puita, huolehti lämmityksestä ja lumitöistä. Ruokalaa siellä ei ollut, sellaisen pitämiseen oli miehiä vähän, mutta osasivathan kunnon metsäjätkät itsekin valmistaa ruokansa. Ruoan valmistukseen oppineena tunsin olevani yksi heistä, kuten olinkin. Työnjohtaja vei minut kohta saapumiseni jälkeen ensimmäiseen työkohteeseen, joka näytti lupaavan tiheältä koivuvaltaiselta metsältä. Ehdin sahata ja kasata ensimmäisen ristikon samana päivänä, siihen tuli vain koivuja. Puutavaralajeja en muista, mutta ainakin pienimmät aisattiin polttorangoiksi, aisattiin siksi että kuivaisivat kevään koittaessa. Saattoi olla, että kaikki koivut menivät rangoiksi, sillä halkoja ei muistini mukaan hakattu, eikä sellun valmistukseen vielä silloin käytetty koivuja.

Keskiviikkona puut tulivat pienempinä ja metsä harvempana, mutta koivuisena. Vain yksi tosi oksainen näre oli kaadettavana ja karsittavana. Torstaina kuusia oli enemmän, kunhan sain aamulla aiemmin sahaamiani polttorankoja ensin aisatuiksi. Koivut olivat vähäoksaisina mukavampia, jos niitä olisi ollut enemmän. Kirjoitin perjantain työstä päiväkirjaani lauantaina: On taas ollut metsässä samanlaista kuin ennenkin. Puita, puita ja taas puita. Mutta harvanlaisessa, aivan kuin pelkäisivät toisiaan kaadettavat puut. On niitä koivuja kyllä aika pitkiä, ehkä se korjaa asiaa ainakin vähän. No, eihän tule aika pitkäksi kun ei tarvitse olla pitkään samalla paikalla.

Vapaata aikaa kämpällä

Jonakin iltana alkoi väittely muiden kämpässä majoittuneiden miesten kanssa, jatkuen useana iltana. En tajunnut mistä se alkoi, saatoin sanoa jostakin asiasta, että sitten sen tietää kun siitä kuulee. Siihen joku mies heitti, ettei kuulopuheita voi uskoa, johon jatkoin, että jotakin kuultuakin voi ja täytyy uskoa, eikä kaikkea voi nähdä. Sokeat joutuvat uskomaan aina kuulemaansa, koska eivät voi mitään nähdä. Pian olin yksin kaikkia muita miehiä vastaan väittelemässä ja sitä väittelyä jatkui monena iltana ja sunnuntainakin.

Kun oli kotiin pitkä matka, jäin kämpälle viikonvaihteen ajaksi. Lauantain iltana sain mainion löylyn kämpän hyvässä, kämppämiehen kuumaksi lämmittämässä saunassa. Hyvä löyly ja kämppämiehen kesällä tekemä mainio vasta lämmittivät ja pehmittivät. Siinä oli hyvä alku sunnuntain vastaiselle yölle ja uusille kokemuksille lepopäivänä. Vaikka monet miehet menivät metsään työhön, oppimani tavan mukaan minä halusin pyhittää lepopäivän kuten se kuuluukin pyhittää. Seuroihin ei ollut mahdollista hakeutua, mutta lukemalla ja radiosta kuuntelemalla jotakin saattoi saavuttaa. Radiosta kuuntelin Jumalanpalveluksen, hyvin vähän muuta. Lehtiäkin luin.

Aamulla paistoin räiskäleitä, joita söin teetä juodessani. Päivällä keitin ja söin kaurapuuroa, niin torjuin nälkää päivän ajaksi. Toiset miehet lähtivät metsään vaikka oli pyhäpäivä. Kirjoitin päiväkirjaani, että voin vain sääliä sellaista henkistä ja sielullista pimeyttä. En tuntenut tulleeni huonommaksi enkä köyhemmäksi, vaikka lepäsinkin sunnuntaina, päinvastoin olisi huono omatunto metsästä työtä tehdessä ja sieltä palatessa. Oksalan kämpällä oli tosi mainio sauna, kämppäisännän (Karhunen?) tekemät mainiot vastat kruunasivat nautinnon.

Saha jäi parakille

Maanantaina aamulla jäi saha kämpälle, jonne olin vienyt sen viilattavaksi. En muista minkä verran lapioin lunta puiden juurilta ennen kuin palasin sahaa hakemaan. Turhasta kävelystä huolimatta sain mukavasti sahatuksi, kun kunnostettu saha puri hyvin puuta. Illan koitteessa kävi lukumies lukemassa sahaamani puut, ainakin ne olivat sen jälkeen mukana tulevassa tilityksessä.

Tiistaina sain ensi kerran eläessäni sahatuksi yli sata pölliä päivässä, lisäksi aisasin polttorangat. Samoin keskiviikkona, jolloin sahasin 115 kappaletta, vaikka rangat jäivät aisaamatta. Periaatteenani on aina ollut, etten yritä enempää kuin jaksan, mutta jaksamiseni mukaisesti pyrin hyviin suorituksiin, joita toivoin paraneviksi voimieni ja kuntoni kasvaessa. Eniten työsuoritukseen vaikuttaa kuitenkin metsän laatu ja tiheys. Harvassa ja oksaisessa puustossa ei saa paljon aikaan, vaikka kuinka ahkeroisi väsyksiin. Sen sijaan sutjakassa ja vähäoksaisessa, jossa aikaa ei mennyt karsimiseen, saavutus saattoi nousta merkittävästi. Jokaiselle päivälle kyllä oksaisia puita löytyi, harvoin oli tyystin oksatonta metsää. Mäntyjä ja koivuja olivat ne vähäoksaiset, kuusi oli perin usein järkyttävän oksaista, joita sai kirveellä karsiessa paukutella kauan. Jouluviikon torstaina tein lyhyen työpäivän, sahasin vain 50 pölliä, kasasin ne ja aisasin polttorangat. Sitten palasin kämpälle pakkaamaan tavarani kotimatkaa varten.

Perjantain menin linja-autossa Hyvärisen asunnolle, Saunamäelle. Vahingossa ajoin kilometrin ohi Lötkänmäen risteykseen, josta piti kävellä takaisin. Työnjohtaja olisi tehnyt ja maksanut tilin, mutta kun emme tavanneet lukumiestä kämpältä, niin hän antoi eturahaa myöhemmin tehtävää tiliä vastaan. Kun lukumies sitten kämpälle tuli, hän kertoi aikeestaan lukea puuni, mutta kuultuaan etten enää mene metsään, oli lukenut jonkun toisen miehen puut. Ajoin linja-autossa kirkolle, jossa kiertelin kaupoissa joululahjoja ostellen. Itselleni ostin sahan jakoraudan. Muurasjärvelle pääsin Kojolan kautta kiertäneessä Siloman autossa
.

Kotona joulua viettäen

Postissa oli tullut palvelukseen astumismääräys Pohjois-Savon prikaatiin Kuopioon, jossa tulisin olemaan vuotta myöhemmin. Ennen sitä ehtisi tapahtua monta erilaista asiaa, joista en siinä vaiheessa osannut uneksiakaan. Aattoaamuna varhain hain Kiviseltä maitoa ja joulukuusen heidän maaltaan. Olin syksyllä rankoja karsiessani sen katsonut valmiiksi, mutta tapani mukaan vilkuilin ennen kaatamista muitakin kuusia. Syksyllä katsottu lähti mukaani ja juhlisti kotijoulun viettoamme. Saunassa kävimme päivän näön aikana, kun ei saunassamme ollut sähkövaloa. Sinne olisi pitänyt ostaa kovin pitkästi johtoa, ja sille rahalle oli silloin muuta käyttöä.

Pukki kävi vähän ilta viiden jälkeen runsaine lahjoineen. Enin osa niistä oli tullut Helsingistä Suomi yhtiön paketeissa, joiden päällä oli toivomus, että ne avattaisiin vasta jouluaattona. Minulle sopivaa ei niissä paketeissa tainnut olla, mutta äidille ja minua nuoremmille paljon tarpeellista, joita en muista luetella. Osattomaksi en jäänyt minäkään, sain ainakin kerraston, kahdet sukat, kaksi valkoista paperilehtiötä, suklaalevy sekä partahöylä, suti ja vaahdoke ainakin. Aattoiltana jatkoin lukemista lähelle vuorokauden vaihtumista, kunnes unen tarve voitti. Joulupäivän aloitimme kuuntelemalla radiosta joulukirkko lähetyksen. Oikeaan kirkkoon pääsystä jouluaamuna saatoin silloin vain haaveilla, kirkot olivat kaukana meiltä eikä meillä ollut kyytiäkään. Vasta vuosia myöhemmin pääsin ensi kerran jouluaamuna kirkkoon, kun Muurasjärvelle valmistui kyläkirkko. Päivällä kuuntelimme muutakin ohjelmaa radiosta, ainakin joululauluja. Vähän aikaa lauloimme itsekin Siionin lauluja, minäkin örisin mukana surkealla äänelläni. Pääasia kuitenkin oli olla mukana ja osallisena yhteisessä perhetapahtumassa.

Illalla tulivat Kiviset kylään, olivat aikansa, Aimo pelasi fortunaakin kanssamme. Kun he olivat lähdössä pois, halusi äiti näyttää heille lehmiämme. Navetassa äiti huomasi, että Tähikki on palehtumassa, maha oli jo melkoisesti turvonnut. Kivisen Jaakko haki minut taluttamaan lehmää ulkona, että liike saisi pötsikaasut vapautumaan. Aimo ja Vilho ajoivat Kivisen hevosella Kivelään, toivat sieltä mobilia, moottorien voiteluöljyä. Eivät soittaneet eläinlääkäriä, koska hän ei olisi kuitenkaan meille ehtinyt. Silloin ei Pihtiputaalla vielä eläinlääkäriä ollut, lähin oli Haapajärvellä ja hänellä monta pitäjää kierrettävänä. Kun juotimme lehmälle sen puoli litraa mobilia, alkoi se kohta röyhtäillä, kun pötsikaasut pääsivät purkautumaan. Myöhemmin nousi lehmään vähän kuumetta, kenties kylmän ulkoilman seurauksena, mutta pulvereilla saatiin kuume alenemaan. Oli siinä silti puuhaa jouluillan ajaksi.

Olivat kotona ostaneet nakin, kun hiirien rapinaa alkoi kuulua välikatolta. Kukaan ei ollut osannut tai uskaltanut virittää sitä kyllin herkästi, että hiiren liike sen laukaisisi. Ainakin Pekka ja Vilho olivat virittäneet, syötti oli pois eikä nakki lauennut. Nakissa on sellainen pieni puikko, joka pitää laittaa aivan levyn päähän, joka nakin laukaisee, kun hiiri nykii syöttiä. Tottumaton jättää puikon pään liian pitkälle, ja jos laittaa sopivasti, nakki laukeaa asettaessa sormille. Minäkin olen sellaisia sormille napsauksia saanut, eivätkä ne mitään herkkua ole. Kokemuksesta olin oppinut asettamaan nakin varoen ja laidoista kiinni pitäen, että vaikka nakki laukeaakin, sormet eivät jää väliin. Kun sillä tavoin taas nakin asetin, saatiin sieltä tapaninpäivän aamuna ottaa kolme kiinni jäänyttä hiirtä, jonka jälkeen rapinat loppuivat.

Illansuussa tapaninpäivänä kiiruhdin postiin, kun pyörän kettinki katkesi Mullikonmäessä. Kävelin ja juoksin loppumatkan, mutta myöhästyin postilta kymmenisen minuuttia. Näin kuitenkin, että äidin tilaamat kuivauskaappi ja tiskipöytä olivat tulleet. Illalla kassalta kokouksesta palatessa kuljetimme ne maitokärryillä kotiin.