Lentävä pinkka

Vapunpäivän käytin sotilasmuistiota täyttäen, kun oli sopivan pitkä rauhallinen tilaisuus siihen. Vappuiltana pääsin taas iltalomalle, seuroihin ja iltakylään. Harmitti sitten, etten pyytänyt vapaata ruokailusta ja lähtenyt jo päivällä. Siellä oli ollut vappumyyjäiset, varmaan laulajiakin koko päivän ajan sen lisäksi, että tekivät kauppaa normaalien myyjäisten tapaan. Kun jäin kasarmin ruokailuun, jouduin myös tiskiin ja siksi myöhästyin iltaseuroista.

Iltaseurojen jälkeen ahtauduimme pitkään raitiotievaunuun, ehkä kahteenkin. Heti alkoivat Siionin laulut kuulua vaunun tiloissa. Laulettiin laulua: Oon lapsi Isän Jumalani, ja veli Herran Jeesukseni... Laulun aikana panin merkille, miten joku ihminen meni rahastajan puheille ilmeisesti valittamaan laulusta. Rahastaja katsoi vaunun toiseen päähän asti ja totesi: ne laulavat kaikki. Laulu ei sentään ollut mitään juopuneiden hoilotusta, jonka olettaisi vapun aikana häiriötä tuottavan. Vaunu jäikin melkein tyhjäksi, kun laulajat poistuivat kadulle. Menimme pieneen asuntoon, Hannes Torkin ja vaimonsa Hellinin luokse, jossa laulaminen ja keskustelut jatkuivat. Hellin oli myöhemmin kertonut äidilleni, että hän oli juuri lasta pesemässä, kun pieni asunto tupsahti täyteen nuoria uskovaisia. Paljon meitä tosiaan oli, mutta jokaiselle löytyi istumapaikka ainakin lattialta.

Kellarivarastossa

Olimme Haapasalon kanssa ikkunoiden pesun viimeisenä päivänä vielä käytävän ikkunat, seuraavana päivänä pesimme sisäportaat, kannoimme sisälle tuoleja sekä muutamia naulakoita. Niin oli museo avauskunnossa, mutta niin kauan aikaa meni viimeistelytöissä, ettemme ehtineet kasarmille normaaliksi ruokailuajaksi, vaan meille järjestivät ajan jälkiruokailuun. Päiväruokailun jälkeen, iltapäivällä jatkoimme vielä viimeistelypuuhissa, joita tosiaan riitti.

Lauantaina 28.4. avajaisten jälkeen, aloitimme Haapasalon muutamia päiviä kestäneen työn sotamuseon kellarivarastojen järjestelypuuhissa. Lopulta Haapasalo sai jatkuvan komennuksen sotamuseon vartiointitehtävään. Mutta ennen sitä jatkoimme järjestelypuuhia, lauantaina 5.5. haimme Pasilan varastosta kivääreitä ja muitakin aseita ja muita sen alan tavaroita. Elannon lautatarhalta haimme sen alan tarvikkeita.

Maanantaina 7.5. vaihdoin kengät varusvarastolla, komennus sotamuseolla jatkui vielä, jo viides viikko oli menossa. Päivän järjestelypuuhissa näin urkukonekiväärin, jollaisesta olin ihmetellen kuullut mutta en koskaan nähnyt. Se oli kuitenkin kaiken aikaa ollut sotamuseon pihassa pressun alla, vasta kun poistimme pressun, näin omin silmin sen ihmeellisyyden. Näin heti sen tulivoimaiseksi aseeksi, ja kun porukan kanssa kiskoin sen museon eteen nähtäväksi, sain aavistuksen sen painostakin.

Lentävä pinkka

Sotilaiden keskuudessa oli tapana heittää huulta milloin lentävästä pinkasta, milloin vesipetistä. Vesipeti oli kavereiden kertoman mukaan patjan ja sen kuoren väliin sijoitettu , vedellä täytetty ohut muovipussi. Pahaa aavistamattoman sotilaan palatessa iltalomalta, hänen käytyään vuoteeseen, pussi hajoaa ja vesi kastelee vuoteen. Pinkka tehtiin silloin päivän asusteista vuoteen päähän jakkaralle. Sotilaan ollessa lomalla sitoivat tuvassa olleet miehet narun jakkaraan, narun toinen pää sidottiin vuoteen alitse päiväpeiton tyynyn puoleiseen päähän. Kun pahaa aavistamaton sotilas veti päiväpeittoa ennen vuoteeseen asettumista, veti hän samalla jakkaran nurin ja vaivalla rakentamansa pinkan hajalle. En tiedä oliko syy siinä vai muussa, mutta olen kuullut, että myöhemmin on pinkat kasattu päiväpeitosta. Niiden tekemisestä ei siis ole luovuttu, vain materiaali on vaihdettu.

En muista tapahtuiko se alokasaikana Kuopiossa vai myöhemmin Helsingin kuukausina. Minulla oli tapana iltalomalta palattua ensimmäisenä vetää päiväpeittoa vähän matkaa lähinnä laittaakseni tyynyn alle joitakin pieniä tavaroitani kuten kellon ja lompakon. Kerran havaitsin jakkaran liikahtaneen siitä nykäisystä ja arvasin, että minua varten oli tehty lentävä pinkka. Päätin antaa kavereille sen ilon, jota he ilmeisesti halunneet. Kasasin päivävaatteeni hätäisesti jakkaralle ja nykäisin rajuhkosti päiväpeittoa, jolloin jakkara ja näennäinen pinkka kaatuivat rysähtäen. Ainakin puolet tuvassa nukkuneista heräsivät ja katsoivat hölmistyneinä, kysellen, mitä nyt. Kerroin havainneeni minulle järjestetyn lentävä pinkkaa ja halunneeni antaa narun sitojille sen ilon, jota varmaan olivat halunneet. Nostin sitten jakkaran pystyyn, avasin solmut narun päistä, ja tein pinkan niin huolellisesti kuin osasin. Narun laitoin sopivasti omien siviilitavaroideni joukkoon ja nousin vuoteeseen unta odottamaan.Silloin pinkka tehtiin päivän varusteista ja vaatteista. Päiväpeitosta teehtävä pinkka on tullut armeijasta pääsyni jälkeen, en tiedä milloin ohje on vaihtunut.

Keskustelupiirit

Komppaniaamme oli nuorempien alokkaiden mukana teologian opiskelua aloittanut kaartilainen. Hän toimi sotilaspastorin apulaisena, piti ainakin iltahartauksia ja viikoittain iltaisin keskustelupiiriä. Keskustelun aiheista en paljoa muista, mutta me osallistujat saimme niitä ehdottaa. Aiheet saivat liittyä uskontoon, mutta muistakin aiheista keskusteltiin. Eräs nuorille ajankohtainen aihe oli ammatinvalinta. En enää muista, mitä kaikkea keskustelussa nousi esille, mutta itse muistan sanoneeni, että minua odottaa sokerijuurikkaan harvennus, kunhan kesäkuussa kotiin ehdin. Siinä minulle oli silloin ammatinvalintaa kylliksi.

Kaartilainen Teuvo Rönkkö, jos nyt nimen oikein muistan, oli saanut hihamerkikseen varusmiespastorin tunnuksen. Minä olin ommellut hihani panssarintorjuntamiehen vihreän tunnuslätkän. Vihreä pohjaväri kertoi minun kuuluvan jalkaväkeen, räjähtävä panssarivaunun kuva kertoi, että päätehtäväni oli torjua eli ampua niitä vaunua. Kerran keskustelimme komppanian aulassa Teuvon kanssa, niin siihen tuli kolmas kaartilainen. Nähtyään meidän hihamerkkimme hän totesi, että siinä on kaksi torjuntamiestä, Teuvo on piruntorjuntamies ja Kalervo puolestaan panssarintorjuntamies. Kerran sain Teuvon lähtemään Rauhanyhdistykselle, jossa oli silloin lauantai-illan kanssapuheet, siis uskovaisten keskusteluilta. En muista illan keskusteluista edes aihetta, vain sen muistan että jalkaisin kuljimme mennessä ja palatessa. Teuvo ei halunnut turvautua raitiovaunuun, eikä sillä päässytkään kuin puolet matkasta, molemmissa päissä oli kohtalainen kävelymatka.

 

Hauska iltakyläreissu

Lauantaina 6.5. oli Rauhanyhdistyksellä kanssapuhe, eli keskustelutilaisuus luetun Raamatun katkelman johdolla. Sen jälkeen lähdimme iltakylään Lauttasaareen, mutta myöhästyimme paikan tietävän ja edellä menneiden matkasta. Tiesimme vain, että joku oli Lauttasaareen kylään kutsunut, mutta emme tienneet, mistä sinne bussi lähtee, mutta kuin ihmeenä, löytyi oikea pysäkki. Sen jälkeen matka meni mukavasti, muutama Siionin laulu ehdittiin laulaa matkalla, mutta emme tienneet mihin talon pitäisi perillä mennä. Jäimme mielestämme sopivalle pysäkille ja aloimme ihmetellen etsiä kohdetta. Joku siellä ennen käynyt tiesi, että huvilan mallinen talo se on, mutta ei muistanut sen tarkempaa osoitetta. Lopulta löytyi oikea katu, mutta ei tarkempaa osoitetta. Kun kutsujan sukunimikin oli unohtunut, piti miettiä muita etsimisen keinoja. Nousi esille ajatus, että jos alkaisimme joukolla laulaa kovalla äänellä Siionin lauluja, voisimme mennä sinne, missä ilmestyy päitä ikkunaan.

Ajatus oli sikäli mahdoton, totesimme yksimielisesti, että varmasti olisi pian valot ja kasvoja jokaisen asunnon ikkunoissa, jos siellä yksikään ihminen asuisi. Lopulta paikka löytyi, en tiedä kävivätkö aiemmin menneet opastamassa. Sisälle pääsimme ja olikin hyvä ilta keskustelujen ja laulamisen merkeissä. Eivät osaa maailman ihmiset arvatakaan, miten rattoisia ja ihania hetkiä saimme viettää siinäkin seurassa. Mitään keinotekoisia kemian tuotteita ei siihen tarvittu, ei tarvita vieläkään, vaan Jumalan armo oli riemuna ja toistemme seura viihdykkeenä. Maailman lapset iloitsevat monilla keksityillä keinoilla, joilla rauhoittavat ja hiljentävät nuhtelevaa omaatuntoaan. Eivät he halua tietää mikä odottaa tämän elämän jälkeen, siksi se tulee heille yllätyksenä. Toinen on Jumalan lapsen osa, ihana armon taivas on osamme jo täällä, ja kerran iankaikkinen elämä kunnian taivaan kirkkaudessa.

Eräs minua Helsingin vilinässä alkuun ja toisten seuraan opastanut teologian ylioppilas muiden ohella oli Heikki Järvinen. Monta kertaa hän oli minua mukaan rohkaissut, että lopulta uskalsin lähteä mukaan vain yleisen kutsun kuultuani. Taisi olla juuri se ilta, jonka loppupuolella hän sanoi, että pyrkisin myös sisaria ottamaan huomioon, monet sisaret tuntevat itsensä yksinäisiksi ja kaipaavat seuraa. Varmaan syynä oli aito huolestuneisuus, mutta ehkä sekin, että Heikki oli itse alkanut seurustelemaan. Muuten mainion Lauttasaaren illan jälkeen sain etsiä muita kavereita tai kulkea yksin, Heikillä oli oma seuralaisensa. Olin siitä kyllä iloinen, mutta Helsingissä opiskelevia ja asuvia sisaria en ollut oppinut tuntemaan niin, että olisin uskaltanut heitä lähestyä. Iltakylävieraat vaihtelivat kerta kerralta, enkä ole juuri koskaan ollut nopea tutustumaan uusiin ihmisiin.

Joku kersantti

En muista ajankohtaa tai minkä iltaloman lopuksi se tapahtui, muuten tapahtuma on säilynyt muistissani näiden kymmenien vuosien ajan. Meitä oli kolme kaartilaista, palasimme kukin tahoiltamme ja osuimme kävelemään ryhmänä ylös komppanian portaat ja menimme sisälle samasta oven avauksesta. Päivystäjä istui tuolillaan puhelimen luuri korvalla ja yritti turhaan saada selvää hänelle soittavan henkilön puheesta. Puhelun loputtua hän käski meidän vuorottain puhaltaa hengitysilmaa häntä kohti, sen jälkeen jouduimme kävelemään käytävän lattialla laattajonoa pitkin suoraan, päivystäjän tarkatessa kävelyämme. Lopulta päivystäjä kertoi syyn niihin toimiin, joku kersantti oli soittanut, että seuraavat komppaniaan saapuvat kaartilaiset ovat humalassa. Koska oli mahdollista, että kersantti ilmoittaa ylemmille esimiehille ja nämä haluavat tarkastaa päivystäjän toiminnan, oli asiaan kiinnitettävä asian mukainen huomio. Siksi tämä tarkastus, päivystäjän kirjaan hän kirjoitti lausunnon seuraavaan tapaan:

”Joku kersantti (en saanut selvää kersantin nimestä) soitti ja kertoi, että seuraavat komppaniaan saapuvat kaartilaiset ovat humalassa. Suoritin kolmelle seuraavaksi saapuneelle kaartilaiselle hengityksen haistamis- ja suorakävely -testit, joiden perusteella päättelin, etteivät he olleet alkoholin vaikutuksen alaisia. (Epäilen että kersantti itse oli humalassa.)”

Varustehuollon tarkastus

Illaksi oli ilmoitettu varusteiden tarkastus, siitä syystä meillä oli aamulla järjestettyä varusteiden huoltoa. Ulkona huolsimme ja puhdistimme vaatteitamme, kaikki välineet piti olla mukana. Olin jättänyt pienen sisäsaumojen harjan kaappiin, sillä pidin tarpeettomana puhdistaa uusien, käyttämättömien housujen sisäsaumoja, jotka eivät olleet kuluneet eivätkä likaiset. Vänrikki tuli kuitenkin tarkastamaan puhdistusta ja siihen käytettäviä välineitämme. Sitä tarkastusta en arvannut, koska varustarkastus oli ilmoitettu vasta tiistain illaksi, enkä halunnut sotkea uutta harjaa. Seuraavan yön aikana olin sitten jälleen kasarmivartiossa.

Keskiviikkoiltana olin vaihtanut ylleni lomapuvun. Kävin toimistossa lakaisemassa ja siellä näin, etten pääsekään iltalomalle. Ilmeisesti sen puuttuneen pienen harjan vuoksi sain illaksi poistumiskiellon, vaikka varsinaisesta varustetarkastuksesta selvisin hyvin.

Suomenlinnassa

Sotamuseon viikkojen jatkoksi oli meille luvattu miellyttävämpiä töitä Suomenlinnassa, mutta siellä ehdin olla vain yhden päivän. Se yksi kaunis päivä oli sellainen, että mielelläni olisin ollut sellaisia päiviä pidempäänkin. Armeijan moottoriveneellä sinne menimme, puhdistimme vanhoja tykkejä, rasvasimme niitä ja asettelimme paremmin telineille. Rauhallisesti jutellen teimme työtä, vaikka emme laiskotelleetkaan.

Reikäkorttitoimistolla

Komppaniamme ylivääpeli keskeytti sotamuseokomennukseni ja antoi komennuksen pääesikunnan reikäkorttitoimistolle kuukauden loppuun asti, kaverikseni oli määrätty nuorempi kaartilainen Risto Linnus. Risto kertoi olevansa ammatiltaan televisiokuvaaja, ja kiintoisia keskusteluja meille sen tiimoilta syntyi. Vaikka minä en uskoni vuoksi ollut kiinnostunut asiasta, onnistuimme keskustelemaan aiheesta kuin aiheesta asiallisesti, ilman väittelyitä mutta huumoripitoisesti.

Tehtävämme oli tarkistaa reikäkorttien lävistäjien työn tuloksia. Maan eri sotilaspiireistä oli toimistoon tullut postikortin kokoisia, selkokielisiä tietokortteja. Niiden tiedot lävistettiin kirjoituskoneen näppäimistöllä varustetulla lävistyskoneella kapeahkoille reikäkortille, josta suurikokoinen tietojen käsittelykone niitä tulkitsi ja käsitteli nopeasti eri tarkoituksiin, kuten kutsuntakutsujen ja aikanaan palvelukseenastumismääräysten tulostukseen. Lävistäjänaiset olivat tavallisia konekirjoittajia, heidän työnsä oli samanlaista. Lävistäessä saattoi tulla lyöntivirheitä, sen vuoksi valmiit kortit ajettiin läpi tulkkikoneesta, joka tulosti reikäkortille kyseisen kortin lävistyksen tiedot. Riston ja minun tehtävänä oli verrata kantakortin tietoja vastaaviin reikäkortille tulkittuihin, ja jättää virheelliset reikäkortit pystyyn muuten vaakasuorien korttien laatikkoon. Siitä lävistäjät tiesivät korjata, eli lävistää uudet kortit virheellisten tilalle.

Työ olisi ollut pitkän päälle yksitoikkoista, mutta keksimme jatkuvasti sopivia vaihtelun keinoja. Ehkä tärkein vaihtelukeinoista oli huumori, heitimme humoristista läppää melkein joka välissä. Vaihdoimme luentavuoroja, kun lukijan suu alkoi kuivua, jatkoi toinen lukemista, toisen seuratessa tulkin kirjauksia. Vain virheellinen tulkinta aiheutti enemmän keskustelua, muuten lukija ilmaisi hyväksymisensä pään nyökäytyksellä tai lyhyellä hymähdyksellä. Joskus joku erikoinen nimi antoi aihetta pohdiskeluun tai muuhun ihmettelyyn, joskus toinen meistä tiesi jostakin kunnasta kertomisen aiheita ja niistä juttelimme. Lukuvuorollaan Risto saattoi korvata sukunimen Kantola ilmaisulla sinä. Ensimmäinen Kantola löytyi Tornion seudulta, ei siis ollut kanssani samoja Kantoloita.

Torstaina 10.5. lähtivät kokelaat ja vanhemmat alikersantit. Ikäluokkani jäi armeijan vanhimmaksi, meillä oli kuukauden verran palvelusaikaa jäljellä. Totuimme Riston kanssa vähitellen korttien tarkastamiseen, työ alkoi sujua rutiinilla. Olimme tarkastaneet melkein kahden sotilasläänin kortit, jäljellä oli vielä yli kaksikymmentä lääniä, tarkastettavaa siis tuntui riittävän. Alun hankaluuksien jälkeen työ alkoi kiinnostaakin, osa nimiyhdistelmistä aiheutti jopa hilpeitäkin hetkiä. Enemmän kuitenkin kiinnosti tuttujen nimien ja sukunimien esiintyminen. Muitakin saman kaltaisia mielen piristeitä keksimme.

Kotikuulumisia

Kysyin ja sain komennuspaikasta luvan käydä Pääesikunnan kuvakeskuksessa kuvauttamassa itseni. Sieltä sain aikanaan sotilaspassiin tarvittavat kuvat ja muutamia suurempia kuvia itsestäni. Silloin tällöin kirjoitin kotiin, sain vastaavasti sieltä äidin kirjoittamia kirjeitä. Toukokuun puolen välin aikana tuli äidiltä kirje, jossa hän kertoi kuulumisia. Puissa siellä ei ollut silloin lehtiä, mutta silmut ovat turvonneet. Maa oli sulanut ja peltoja muokattu kylvökuntoon, mahdollisesti kirjeen saatuani jo kylvettykin. Yöpakkasia oli ollut Muurasjärvellä, Helsingissä niistä ei ollut havaintoja. Siellä oli paikallisten ihmisten kertoman mukaan silloin jopa poikkeuksellisen lämmintä.