Maitoa meijeriin

  Ensimmäisenä ajoimme lisää rankoja, entiset taisivat olla jo melkein kaikki. Isä teki niitä metsässä, minä toin pihaan kuorman, toisen kuorman mukana tuli isäkin kotiin. Näin jatkui muutaman päivän ajan.  Kohta kuitenkin aloitimme parkkaamisen, eli puiden kuorinnan Jokelan luona. Siinä oli melkoinen pino talvella ajettua kuorellista propsipuuta, niistä oli tehtävämme pantaveitellä, tunnetummin vuoluraudalla kuoria tumma kuori pois, että puut kuivaisivat sinistymättä. Minä aloin yksin kuorinnan, isä lähti käymään Kojolassa kaupassa, ehkä muillakin asioilla. Merkittävintä kannaltani on kuitenkin, että isä tuli illansuussa takaisin uudella polkupyörällä. Se oli minun pyöräni, Pilot merkkinen, ja tuli minulle täytenä, tosin mieluisena yllätyksenä. Kirjoitin pyörän nimen ja runkonumeron päiväkirjaani, vaikka en sen koommin ole sitä muistanut. Vasta nyt kirjoittaessani katsoin ja huomasin sen. Laitanpa tiedot tähänkin, Pilot, Nro G264485P, sillä pyörällä ajelin sen jälkeen toista kymmentä vuotta. Vieläkin se runko on tallessa, vaikka olen sen jälkeen omistanut mopedin, josta ei juuri mitään tallessa, sekä muutamia autoja. Nykyisin minulla on uudempi pyörä
 

Muutamaa viikkoa aikaisemmin aloimme lähettää meijeriin maitoa. Minä vein ensi kerran sen kaksikymppisen tonkan Hakosen tienhaaraan, josta Eeva sen otti kyytiinsä. Ennestään hänellä oli omat tonkkansa, hän kiersi Junganperän ympäri ja keräsi kaikkien maidot, viedäkseen ne isomman tien varteen. Sieltä ne lähtivät kuorma-auton kyydissä Reisjärven meijerille. Eeva oli kuljettanut maitoa ties miten monta talvea, kesäisin auto pääsi hakemaan maidot tilojen tienhaaroista. Talvisin se keskeytyi, sillä tietä ei pystytty auraamaan, ei ollut välineitä, eikä varojakaan.

 Meijeri maksoi kuljettajalle palkkion maidon rahtaamisesta Onnelan luokse. Kun Eeva oli saanut tarpeekseen maidon ajamisesta, esitettiin pyyntö isälle, josko hän ottaisi sen tehtävän hoitaakseen. Sen hetkiseen tilanteeseemme niiden kuljettaminen sopi hyvin. Huhtikuun 18 päivänä niiden rahtaaminen alkoi isän työnä. Ensimmäisenä päivänä olin yksin parkkuulla, äiti kävi Haapajärven markkinoilla. Isä kuljetti tonkat aamulla, oli päivän kotitöissä ja iltapäivällä haki tonkat takaisin. Myöhemmin isä vei kumikärryt Eerolaan, tonkat vietyään ajoi sinne, vaihtoi hevosen kärryjen eteen ja kävi päiväsydämen parkkuulla, kunnes tuli aika palata tonkkien vientiin.

 Huomasin yhden arveluttavan seikan isän toimissa, kysyin:                                                                   

  – Miten aiot viedä voipaketit niitä tilanneille?

  – Sievästi kääräsen takkini sissään.

 Minusta tuntui jotenkin sopimattomalta, hiukan inhotti ajatus, että joutuisin syömään voita, joka on kulkenut jonkun ihmisen hikisen takin sisällä. Niinpä ehdotin:

– Eikö olisi siistimpää, jos löytäisit jostakin puhtaan pahvilaatikon voita varten. Ei taida kaikki oikein tykätä, jos huomaavat takin sisällä sitä kuljetetuksi.

  Jostakin isä oli laatikon löytänyt, ehkä kaupasta hakenut, sillä seuraavana päivänä, kun minä palautin tonkkia, sellainen laatikko oli ilmestynyt rekeen. Voipakettien vastaanottajat tiesivät vain siitä, kun paketti oli pantu itse kullekin tonkan päälle. Mitään vastaanottajien listoja ei ollut saatavilla, vain tonkan kaulassa oli nahkainen laukku, jossa kuljetettiin pientä kirjaa maitomäärien merkitsemistä varten, samassa laukussa meni meijerille myös tilauslista tarvikkeista.

  Niin jatkui parkkaaminen ja tonkkien ajo, vuoroin palautin minä tonkat, väliin isä. Jossakin välissä isä jätti hevosen Eerolaan ja ajoi polkupyörällä kuorintapaikalle. Kun lumi oli sulanut vähäksi, huhtikuun viimeisenä päivänä tonkatkin kuljetettiin kärryillä. Maitojen kuljetus loppui, toukokuun alussa pääsi taas auto hakemaan maitoa perältämme.

  Vapun päivänä nostettiin perunan siemenet itämään. Oli myös seurat Sipilässä ja Vesalaisella. Puiden parkkaaminen lähestyi loppuaan, viimeisenä oli pieni kasa latvoja, jotka piti katkoa propseiksi ja sitten kuoria. Kuorintatyön aikana teimme havaintoja naapuriin. Sellaisena on mieleeni jäänyt, että Jokisuun Onni ajoi pihaansa Muurasjärven koneyhtymän harmaan Fergusonin. Hän oli ostanut sen, kun osuuskunta myi omaisuuttaan ja lopetteli toimintaansa.

  Mäenpäässä oli seurat sunnuntaina 6.5, puhumassa hyvin muistamani Kujalan pappa, eli Albinus Kujala. Myös hämärästi mielessäni muistuva Kinnunen ja Artturi Jämsen puhuivat silloin.

 Talon eteisten maalaus työllisti äitiä ja minua muutaman päivän ajan, Isä teki rappusia vintille samaan aikaan. Lopulta saimme maalattavaksi ne portaatkin, kun ensin olimme maalanneet tuvan seinät ja eteisen katon.

  Yhtenä päivänä pääsin ostamaan itselleni puseroa Haapajärveltä, Kämäräisen kaupasta sen ostin. Kun pyöräilimme Vilhon kanssa Haapajärven helluntaiseuroihin, minulla oli se pusero päälläni. Meillä oli ongelma, kun emme uskaltaneet kysyä seurapaikalla yösijaa. Oli kyllä mielessä mennä kysymään Hankalasta yökortteeria. Sinne perinteiseen Rajahoikan väen yöpaikkaan pääsimmekin yömme viettämään. Se olikin viimeinen yö, minkä olen Hankalassa viettänyt. Varmaan Hankalan Mattikin on kuollut aikoja sitten. Yhden kerran muistan Matin meillä käyneeksi, isän kanssa olin kerran käynyt aikaisemmin Hankalassa. Sitä teinkin sinne mennä kyselemään yöksi.

  Vielä oli kevät töistä tekemättä varsinaiset toukotyöt. Niiden aika tuli kuitenkin pian, nopsasti niistä selvisimmekin. Olihan nyt tekemässä yhden tomeran naisen lisäksi vallan kaksi ”miestä.”  Minä pääsin tai jouduin vallan miesten työhön, sonnan ajoon, karhihtemaan ja kannon paloja keräämään suolta. Turusen Kalevi kävi suurimman osan karhitsemassa traktorilla, sillä se työ joutui helposti ja nopeasti. Peltohan piti muokata perusteellisesti ennen kylvämistä. Isän suorittaman käsin kylvön jälkeen siemenet vielä peitettiin ajamalla kertaalleen pelto karhin kanssa.