Navetta nousee

   Kesällä olimme kaivaneet navettaa varten perustusmontut, täyttäneet ne hiekalla, jota junttasimme tiiviiksi. Kesällä aika ja sateet painoivat hiekkaan lisää tiiviyttä. En tiedä, miten äiti oli virastoissa neuvotellut, mutta lopputulos oli, että sosiaalilautakunta rakennuttaisi meille uuden navetan. Kautialan Matti siinä oli ainakin yhtenä aktiivina, ja lautakunnan edustajana Muurasjärveltä asiaa puuhannut. Puintipäivänä meille tuli outo mies, joka esittäytyi Martti Kyröläiseksi. Hän kertoi tulleensa rakentamaan navettaamme, samalla kertoen, että tarvitsisi meillä yösijan arkipäivien välisiksi öiksi. Pihtiputaan kirkonkylässä hän kertoi asuvansa, mutta sieltä tulisi hankalaksi kulkea väliä linja-autossa joka päivä.

  Ensimmäisenä tutustuimme yhdessä rakennuksen pohjakaivantoon ja sahattuun puutavaraan. Parrujen ja lautojen Martti kertoi hyvin riittävän, mutta kaivettu ja täytetty pohja oli suurempi, mihin lautakunnan myöntämät varat riittäisivät. Ulkopinta tulisi laudoista, väliin sahajauhoja ja sisälle kovakuitulevyjä. Niin oli sosiaalilautakunta asian päättänyt. Ensimmäisenä oli edessä kaivutyö, suunnitellusta navetan alasta tulisi noin kaksi kolmannesta navetaksi, viimeinen kolmannes jäisi heinäladoksi. Ladosta tulisi läpi käveltävä, käytävä keskelle, heiniä molemmille puolille käytävää. Kovin suurta heinätilaa ei siis tulisi, mutta voihan tiloja myöhemmin laajentaa.

  Sain tehtäväkseni olla Martilla kaverina, ja siinäpä sain pikaisen opetuksen rakentamisen saloihin, sillä Martti selitti auliisti menetelmiä ja vaiheita. Kun suunnitellun väliseinän monttu oli kaivettu, täytetty hiekalla ja juntattu tiiviiksi, alkoi perustuslaudoituksen naulaaminen. Oikeastaan minä kaivoin perusmonttua, ja Rannan Villen tuotua hiekkakuorman, täytin kaivantoa, juntaten välillä hiekkaa tiiviiksi. Martti rakensi samaan aikaan laudoituksia, mutta siinäkin sain olla hetkittäin kaverina, näin samalla, miten kirvesmies teki anturalaudoituksen muotin kivijalkamuotin alle. Siitä sain oppia, jota saatoin soveltaa myöhempinä vuosinakin. Pystytueksi Martti valitsi ja katkoi sopivia neljän tuuman (10 sm) leveitä lautoja, veisti sen alapään vinoksi, ja naulasi anturan muottilaudan pidemmälle puolelle. Kivijalkalaudoituksen hän naulasi pystyruoteen lyhemmälle reunalle, ja kun näin kentällä naulatut levyt kannettiin perushiekan päälle, saatiin naulatuista levyistä kasatuksi kivijalkamuotisto.

  Kun anturalauta sijoitettiin ulkopuolisen levyn ulkosyrjään ja sisäpuolisen levyn sisäpuolen syrjään, tuli anturasta 20 senttiä kivijalkaa leveämpi. Sellaisen leveyden pitäisi pitää tiiviin hiekan päällä puurakennuksen paino. Lautoja valitessaan Martti oli heitellyt laastin sekoitusalustaan sopivat laudat erilleen, ja naulasi niistä lavan, jonka päällä valumassoja sekoitimme. Martilla oli keino päästä vähemmällä, vaikka lapiolla kääntäen valumassaa sekoitimme. Lapiotyössä ei pystynyt vaivaa vähentämään, mutta valmiin kuivan massan hän levitti lavalle siten, että nosti kuivan massan reunat ylemmäksi. Näin syntyi laakea kaukalo, johon vettä kaadettiin kerros. Siitä vesi painui vähitellen sekoitetun massan läpi, jonka jälkeen aloimme kääntää levyä reunoilta sisäänpäin. Sillä tavoin tehden pääsi paljon vähemmällä lapiotyöllä, ja loppusekoituksen hoidimme massaa sankoon lapioidessa. Meillä ei muistini mukaan ollut kottikärryjä, vaan aivan kantaen piti valumuotit täyttää valumassalla.

  Sangoilla kantaen hain vettä järvestä, kaivosta sitä ei paljoa liiennyt, eikä silloin tullut mieleen hevosellakaan hakeminen, ja olihan hevosemme paljon eri taloissa ajettavana. Hankalaa olisi ollut veden kuljetus hevosella, kärryt keikkuisivat ja vesi olisi loiskunut maahan. Eikä aivan rantaan kärryillä päässyt, kantomatkaa olisi ollut joka tapauksessa. Rakentamisen välissä kävin vielä muutamissa taloissa puimassa, samoin omaa perunaa kuokin pellosta ainakin sarkojen päistä. En muista, oliko Martilla kaveria silloin, kun minä olin naapureiden pelloilla puimassa tai perunoita poimimassa.

Niinä päivinä, jotka jousin olemaan Martin kaverina, sain häneltä opastusta rakentamiseen, opastusta josta oli hyötyä läpi elämäni. Eräs minulle uusi vihje oli höyläämättömistä laudoista naulattu vaakasuora ulkovuori limilaudoituksena. Siinä alhaalta alkaen seuraavan laudan alareuna naulattiin alemman laudan yläreunan päälle, samalla naulauksella tarttuivat runkoon molemmat laudat, alempi yläreunastaan, alempi yläreunastaan. Siinä säästyi nauloja lukumääräisesti, mutta piti kyllä käyttää suurempia nauloja, että ylettyisi kahden laudan läpi, ja tarpeeksi pitkälti runkoparruunkin. Taisivat olla neljän tuuman nauloja, siis kymmenen senttimetrin mittaisia.

  Vesikatto tehtiin kattohuovasta kolmiorimoihin naulaten. Siinäkin sain Martilta vihjeitä, ensin kolmiorimojen päiden viistotukseen, myöhemmin huovan joustavaan naulaukseen. Jo valuvormujen rakentamisessa olin saanut neuvoja Martilta, neuvoja joita käytin myöhemminkin rakennuksillamme.

  Kunnan rakennusmestari, Onni Niskanen, oli kaavaillut navetan sisäpinnaksi kovaa kuitulevyä, hän oletti sen kestävän tarpeeksi siinä paikassa. Seurakunnan diakoniatoimikunnalle oli mennyt tieto rakennuksestamme, ilmeisesti jonkin seurakuntasisaren terveisinä, toimikunta käsitteli sen avustushakemuksena.  Kokouksessaan toimikunta päätti osallistua navettahankkeeseemme, ja ostaa yhteisvastuun keräysvaroilla tojax lastulevyt navettamme sisäpinnaksi. Tojax oli silloin aivan uuden tyyppinen rakennuslevy, vajaan puolen senttimetrin levyisiä lastuja oli siinä valettu levyksi sementtiliimalla. Kosteiden tilojen pintarakenne tuli siitä hengittäväksi, mutta myös vahvaksi, koska se oli rapattavissa seinän valmistumisen jälkeen.

  Martti Kyröläinen oli hämmästynyt muuttuneesta suunnitelmasta. Muuten hän oli siihen tyytyväinen, mutta harmitteli, ettei tiennyt ottaa levyille sopivaa sahaa kotoaan. Ei kuitenkaan lähtenyt sitä erikseen hakemaan ja linja-auton kyytiä maksamaan, vaan irrotti sinkkasahastaan selkätuen, ja sahasi levyt sopiviin mittoihin. Kun asiasta myöhemmin keskusteltiin Kautialan Matin kanssa, Matti totesi, että kun navettaan käytetään kunnan rahoja, sopii siihen käyttää seurakunnankin varoja. Martin urakkaan ei kuulunut levyjen rappaus, eihän alun perin ollut rapattavia levyjä ajateltukaan. Myöhemmin Tähtelän Matti kävi rappaamassa seinät, Leppäsen Ville kävi naulaamassa lantalan rungon navetan taakse, vaikka yritin äidille vakuuttaa osaavani sen työn itsekin tehdä. Aivan en ollut tyytyväinen Villen rungon laatuun, koska idän puoleinen päätyseinä jäi ikävästi vinoon, kun sitä vertasi navetan päätyyn, jonka jatkeeksi se pääty tuli. Siihen kuitenkin naulasin käymälän etuseinän, ja lantalan siitä lännen suunnalle.