Navettatöissä Liisan kanssa

Kävin kotona pääsiäistä edeltävän sunnuntain aikana ja äidin kanssa sovimme, että jään koulun navettaan pääsiäisen ajaksi kuten minua oli pyydetty. Oli jotenkin jännittävää aloittaa usean päivän kestävää työtä minulle melkein oudon ihmisen kanssa, vaikka tiesinkin Liisan tuntevan karjan, paikan ja olosuhteet. Hän oli suunnitellut työtavat, yhteistyömme sujui niiden suunnitelmien mukaan hyvin. Kumpikin teki Liisan suunnitelman mukaisen osuuden töistä, minä kärräsin AIV -rehua siilosta lehmille ja laakasiilosta hiehoille pihattoon. Liisa jakoi väkirehut lehmille ja sioille, en muista kumpi meistä jakoi hiehojen väkirehut, mutta ei sillä enää väliä. Lypsyjärjestyksen oli Liisa suunnitellut niin tehokkaaksi, kuin sen kaksi lypsäjää kahdeksalla lypsimellä suinkin saattoi saada. Navetassa oli lehmiä kahdessa rivissä, päät vastakkain ruokintapöydän suuntaan. Ruokintapöytien pituutta ja lehmien lukua en muista, mutta kolmisenkymmentä, ehkä vähän ylikin oli lypsylehmien määrä. Olisiko ollut kaksikymmentä partta puolellaan, toisella vanhat, runsaslypsyiset, toisella puolella nuoret lehmät. Nuorten lehmien luku lisääntyi vähitellen hiehojen poikiessa, silloin se toinen parsirivi oli täysi, tosin muutama pian poikiva hieho oli valmiina pöydän toisessa päässä, eikä niitä tietenkään vielä lypsetty.

Liisa selostaman suunnitelman mukaan etenimme. Aluksi pesimme jokaisen pihan puoleisen lehmän utareet, eikä siinä kauan aikaa mennyt. Kun molemmat laitoimme neljät lypsimet, oli kahdeksan lehmää lypsettävinä. Minä jatkoin seuraamalla maidon tuloa, ja siirsin lypsimiä lehmältä toiselle. Liisa aloitti loppulypsyt eli tipottelut, jotka silloin vielä tehtiin käsin. Kun pihan puoleisten lehmien maidon tulo lähestyi loppuaan, siirtyi Liisa nuorten lehmien utareita pesemään. Sinne minä siirsin neljät lypsimet sitä mukaa, kuin niitä vapautui vanhemmilta eläimiltä, toiset neljät lypsimet jäivät joutilaina odottamaan pesua. Nuoret lehmät lypsettiin silloin siis viimeisinä, perusteluna järjestykselle oli, että täydet utareet lypsetään ensin, että pääsevät lepäämään ja uutta maitoa tuottamaan. Sitä periaatetta noudatin kauan kotonakin, myöhemmin olen joutunut kahdesti vaihtamaan periaatetta, ensin niin, että runsasmaitoiset lypsettiin aamulla ensin ja illalla viimeksi. Sillä saimme niiden lypsyvälit tasaisemmiksi, kun pitää yön aikaa voitiin niin lyhentää. Vielä myöhempi periaatteen vaihdos tuli terveyden syystä niin, että aina lypsetään ensin nuoret ja terveutareiset lehmät, sitten utaretulehdusta joskus sairastaneet ja lopuksi sairastavat lehmät. Sillä järjestyksellä vähennetään tulehdusten siirtymistä lypsimissä lehmistä toisiin. Liisan kanssa noudatimme silloin vallinnutta järjestystä, emmehän muuta tienneet, ja hyvin yhteistyömme sujui.

Silloin vietiin maitotonkat isomman maantien varteen odottamaan kuljetusta meijerille, Liisa kertoi ne viedyn yleensä traktorilla, mutta hevosellakin voi viedä. En ollut koskaan kokeillut traktorilla ajamista, enkä uskaltanut ajatella kokeilemista arvokkaan maitolastin kanssa. En olisi osannut edes käynnistää traktoria silloin, enkä tuntenut vaihteitakaan. Parista autokoulun ajokokeesta olisin ehkä kytkimen ja muut polkimet tuntenut, vaikka ne aivan erilaiset ovatkin traktoreissa. Hevosen ajoon olin sen sijaan oppinut aivan kymmenvuotiaasta alkaen, tunsin hevosten valjaat ja valjastamisen. Kun Liisa vakuutti, että koulun hevonen on rauhallinen, niin uskalsin sen valjastaa ja niin sain tonkat viedyksi ne kaksi kertaa, jotka osakseni lankesivat. Illemmalla piti hakea tonkat takaisin koululle, mutta se oli helpompi ja vähemmän jännittävä tehtävä. Ensimmäisenä aamuna piti hevosta hillitä, useita päiviä seisoneena sillä oli kovasti menohaluja, jotka sitten tyhjän reen kanssa palatessa uskalsin päästää valloilleen.

Eräänä aamuna kun menimme ruokalaan, jonne emäntä Sylvi Kiviniemi valmisti meille ruoka ja kahvia, seisoi emäntä lusikka ja purkki kädessään sanoen: ”Kantola, tulkaapa tänne.” Menin lähemmäksi ja emäntä ojensi lusikkaa: ”Maistakaapa tästä.” Sain suuhuni täyden lusikallisen voimakkaan etikan makuista pikkelssin kaltaista seosta. Kysymykseen: ”Miltä maistuu,” vastasin, että saisinko toisenkin lusikallisen. Sen emäntä hyväntahtoisesti hymyillen antoi ja varmaan hieman irvistellen nielin.

Pitkäperjantain iltana porsi emakko ja Liisa kertoi, että hänen pitää muiden töiden jälkeen katkoa porsailta torahampaat. Minulle oli luvattu, ettei tarvitse osallistua sikalan töihin, siitä huolimatta kysyin, josko Liisa tarvitsee apua. Hän kertoi selviävänsä yksinkin, vaikka kaveri voisi vähän nopeuttaa työtä. Niin tarjouduin avuksi, halusin nähdä katkomisen käytännössä ja oppia sillä tavalla, mutta jos mahdollista, muutenkin jutella Liisan kanssa asioista. Se toiveeni toteutuikin kohtuullisesti, siinä meillä oli aikaa ja rauha keskusteluun, sillä itse työ on tehtävä hiljaisesti että porsaat ja emakko pysyvät rauhallisina. En muista mitä kaikkea sen illan aikana juttelimme, osan Liisa saattoi kertoa navettatöidenkin lomassa, vaikka niiden välissä oli vain pieniä yhteisen keskustelun tilanteita. Enimmät kertomukset Liisa kertoi juuri silloin pitkäperjantain iltana, mutta kun alkuun oli päästy, keskustelu jatkui sen jälkeenkin. Osan keskusteluista kävimme lauantaina tai sen jälkeen, koska perjantain illan päiväkirjamerkinnässä näkyy vain aavistus niistä. Kopioin tähän päiväkirjasta pätkän perjantai-illan pohdintaani.

”Nyt olenkin iltasella vielä täällä, en mennyt seuroihin. Meinaa väsyttäkin, mutta tänään on vähän muutakin syytä pois jääntiin. Sika porsi, porsailta piti katkoa torahampaat. Ei minun olisi sinne tarvinnut mennä, mutta menin vapaaehtoisesti, katsomaan toimenpidettä. Niin, ja auttaakseni Liisaa selviytymään sieltä nopeammin pois. Miksi halusin häntä auttaa? Mitenkähän sen selittäisin, en hänestä, epäuskoisesta tytöstä, voi tietenkään elämäntoveria ajatella. Enkä ajattelekaan, en edes ole häneen kiintynyt koskaan sillä tavalla, vaikka hän tuntuu olevan hyvä tyttö. Mutta se auttamishalu! On hiukan ja paljonkin vaikea tunnustaa uskoaan, saati sitten puhua kalleimmasta asiasta epäuskoisille. Liisa kyllä melko varmasti tietää, että olen uskomassa. Toivon tällaisen, pienen vaatimattoman palveluksen, puhuttelevan enemmän kuin vajavaiset sanat. Siltä minusta tuntui navetassa iltatöitä tehdessäni.”

Liisa kertoi olevansa kotoisin Haapavedeltä, jonka tiesin ennestään. Hänen isänsä on ammatiltaan egyptinparrujen veistäjä, joka on tehnyt työtään joskus kaukanakin kotoaan. Se oli minulle uusi tieto, samoin se, että parruja vielä veistettiin. Kerroin muistavani muutamia lastukasoja kotikyläni metsissä sellaisten parrujen veiston jäljiltä, mutta luulleeni koko veiston loppuneeksi, kun viimeisten vuosien aikana ei ole uusia kasoja ilmestynyt, enkä ole parrujakaan nähnyt. Liisa kertoi, etteivät veistot ole loppuneet, vaikka ovatkin vähentyneet. Monista muistakin arkisista asioista keskustelimme, kun tuli aiheeksi iltojen vietot Haapajärvellä, kerroin aikovani lauantain iltana pääsiäiskokolle Veihtilahteen. Siitä taisi keskustelumme siirtyä hetkeksi uskon asioihin, kun Liisa kertoi käyneensä muutamia kertoja seuroissa Rauhanyhdistyksellä. Siitä sain aiheen hämmästellä, että oletko sinä sielläkin käynyt, johon Liisa että kyllä vain, eipä täällä oikein ole muitakaan käyntipaikkoja. Tosin en aivan luottanut Liisan sanaan siinä, tiesinhän vaihtoehtoja olevan, Tosin en tiennyt, olisiko Liisan mieleisiä. Lopulta rohkenin pyytää häntä pääsiäisen iltoina mukaani seuroihin, mutta ei hän suostunut. Niin kävin yksin lauantain iltana Veihtilahdessa elämäni ensimmäisellä pääsiäiskokolla sekä sunnuntain ja maanantain seuroissa Rauhanyhdistyksen talolla. Siellä oli yhtenä puhujana eräs Helsingin tuttavuuteni, teologian ylioppilas Heikki Järvinen.

Koska työpäivät olivat pitkiä ja tiiviitä, illatkin venähtivät sikalassa, pääsiäiskokolla ja seuroissa, tunsin luonnollisesti väsymystä. Aamulla navettavuoro alkoi varhain. Kun pelkäsin nukahtavani liian pitkään, lainasin naapurihuoneista herätyskelloja, jotka viritin herättämään aamulla hiukan eri aikoina. Porrastin herätysajat niin, että ensin soi hiljainen musiikki, ääni voimistui loppua kohti ja viimeksi pärähti vaativa kello nousemaan. Varmistin kellojen kotihuoneet numerolapuilla erikseen jokaisen kellon alle. Niin vältin palauttamiset vääriin huoneisiin. Kolme tai neljä kelloa viritin sillä tavoin viiden minuutin välein, että uskalsin ensi herätysten jälkeen painaa pään tyynyyn ja nukahtaa vielä vähän, kunnes oli aivan pakko lähteä. Kertaakaan en muista aamukahvilta tai työstä myöhästyneeni, vaikka lähtö joskus oli vaikeaa. Pääsiäisen jälkeen tiistaina vein kellot takaisin huoneisiin, joista olin ne hakenut.

Kesäharjoittelupaikoista

Eräänä päivänä johtaja käski meitä miettimään ja kertomaan, missä halusimme suorittaa kesäisen harjoittelujaksomme. Minä olin ennen koulun alkua käynyt Reisjärven kansanopistolla asiaa tiedustamassa, ja Haho oli neuvonut kertomaan kiinnostukseni koululla sitten, kun sen aika tulisi. Sen toivomuksen ilmaisin sitten koululla, samalla kerroin, että ellei opistolle mahdu, minulle kelpaa mikä paikka tahansa. Jonkin ajan kuluttua kysyi Tapani Nevalainen, uskovainen poika Kalajoelta, että tekikö väärin kun ilmoitti haluavansa harjoittelijaksi Kalajoen kunnalliskodin maatilalle. Tapani kertoi halunneensa lähelle kotiaan, mutta antaneensa opiston vaihtoehdoksi siltä varalta, että ei mahtuisi haluamalleen tilalle. Vastasin ymmärtäväni kiinnostuksen kodin läheisyyteen, enkä siinä mitään väärää tai sopimatonta ymmärtänyt. Mielestäni Tapani sai olla vapaa siinä asiassa. Hän kertoi panneensa opiston varalle, jos Kalajoelle olisi enemmän pyrkijöitä. Tapani ei tiennyt lisäkseni muiden uskovaisten oppilaiden pyrkineen opistolle, osa heistä tekee kesällä töitä kotonaan ilman virallista harjoittelua, osa jossakin kotinsa läheisellä harjoittelutilalla.

Ihmeekseni Unto Virkkala Toholammilta, kertoi kiinnostuksestaan harjoitella Reisjärven kansanopiston maatilalla. Pidin sitä ihmeenä siksi, etten olut havainnut Untossa minkään kaltaista uskonnollisuutta. Ajattelin opistolla harjoittelun olevan ehkä hyväksi Untolle, vaikka kieltämättä vieläkin kummastelin asiaa. Jossakin vaiheessa johtaja sanoi kaikkien kuullen oppitunnilla Untolle, että valmistaudu harkitsemaan vaihtoehtoista harjoittelupaikkaa, valitsemaasi kohteeseen saattaa tulla tungosta. Kun sitten Tapani pääsi Kalajoelle, pääsi Untokin kaverikseni opistolle. Haapaveden emäntäkoululle meni yksi kaveri sieltä, muutamiin muihinkin kunnalliskoteihin meni paikallinen harjoittelija. Yksityisille maatiloille oli myös menijöitä, mutta melko moni jäi maamieskoulun tilalle, jonne otettiin kaikki, jotka eivät muualta harjoittelupaikkaa löytäneet.

Kotona käyntejä

Joinakin sunnuntain seutuina kävin kotona, pääsiäisen jälkeen ensi kerran huhtikuun ensimmäisen viikon jälkeisenä lauantaina. Sunnuntain olin kotioloissa, illalla seuroissa Sipilässä, jonka jälkeen varhainen matka maanantaina koululle. Silloin pääsin alkumatkan Köyhänperälle Pihtiputaalta Kokkolaan kulkevassa autossa, loppumatkan pääsin kohta Reisjärveltä Ouluun ajavassa linja-autossa.

Taisi olla Iiris Hägman, joka ehdotti maamieskoulun uskovaisille pojille ompeluillan pitämistä Rauhanyhdistyksellä. Iiris lupasi olla taustatukena, ja täytti hyvin lupauksensa. En muista mitä veimme arvottavaksi, kuten en sitäkään, leivoimmeko jotakin. Taisimme Iiriksen myötävaikutuksella hankkia tarjottavat leivonnaiset Hägmanin leipomosta, eihän meillä pojilla ollut edes paistamisen paikkojakaan tiedossa. Ompeluilta järjestettiin. Iiris toi kaksi lyhyttä esiliinaansa ja sitoi ne minun ja Tapani Nevalaisen eteen suojaksi, kahdestaan hoidimme kahvin kaatamisen tarjoiluineen, muut uskovaiset pojat avustivat eri tehtävissä. Väkeä oli vähänlaisesti, varmaan ilmoittelu oli jäänyt vähäiseksi.

Kun kevätlukukausi Haapajärvellä loppui, havaitsin selvinneeni talvesta odottamaani paremmin, kokeiden keskiarvo oli vähän yli 9. Äiti oli puuhannut Rannan kuorma-auton hakemaan Kivikon Iston ja minun käsitöitä koteihimme, olihan minulla kotiin viemisinä uusi pirtinpöytä ja kahdeksan tuolia. Tuolien jalat olin taivutellut huonekaluputkesta, aluksi juotin osia messinkilangalla toisiinsa. Kun juotoslanka loppui, jatkoin kaasuhitsausta rautalankaa lisäaineena käyttäen. Siinä auton lavalta näin koulun navetan seinustalle, että karjatalousharjoittelijat, Liisa ja kevään korvalla harjoittelemaan tullut Eira katsoivat meidän pitkään lähtemistämme. Hiukan harmitti, etten ollut uskovaisen Eiran kanssa päässyt lähempään tuttavuuteen. Kerran olin hänen kanssaan vähän jutellut vaatteiden kuivaushuoneessa ja sen jälkeen kävelimme sunnuntaina kirkkoon Mäntylän saarnaa kuulemaan, mutta paluumatkan hän kulki niin, etten tiennyt siitä mitään.

Pian palasin linja-autoissa takaisin koululle. Ajoin Haapajärven kirkonkylään asti, kävin autokoululla neuvottelemassa kesän ajan ajomahdollisuuksista. Kävelin takaisin maamieskoululle hakemaan pyöräni, jolla poljin Levonperän kautta Reisjärven opistolle katsomaan harjoittelun alkamisen aikaa. Opistolla oli kova kuhina käynnissä, talvikurssilaiset valmistelivat päättäjäisiä ja kotiin lähtöä. Kävin vielä kotona, mutta palasin opistolle osallistuakseni talvikurssin päätösjuhlaan.

Uusia tuttavuuksia

En tiennyt mistä löytäisin yösijan opistolla, ajattelin että tilanhoitajalta sitä pitäisi kysyä. En muistanut tilanhoitajan nimeä, silloin en tuntenut miestäkään. Maatilan talouskeskus muodostui navetasta ja suuresta päärakennuksesta, ajattelin hänen liikkuvan niiden vaiheilla ainakin joskus. Siksi asetuin tyttöjen asuntolana toimineen päärakennuksen eteen ja kyselin tilanhoitajaa siinä liikkuneilta ihmisiltä. En muista, esittelinkö itseäni sen kummemmin, kunhan kerroin tulevani harjoittelijaksi opiston maatilalle. Siinä ihmisten liikkumisia ja keskusteluja seuratessani kuulin erään nuoren rouvan kertovan toiselle, ettei hän tiedä kuka se kyselijä on, mutta Heinua se kyssyy ja että vähän pelottaa. En käsittänyt aiheuttavani pelkoa kellekään, mutta niin silloin tuntui käyneen. Kesän mittaan tutustuimme hänen ja muiden kanssa paremmin, pelot ja pelkojen aiheet hälvenivät.

Kuulin sentään Heinon olevan suolta heiniä hakemassa, ja kohta alkoikin peltotieltä kuulua traktorin hyrinä, jota keskityin seuraamaan ja odottamaan. Siinä odottaessani kävi puheillani ainakin yksi tyttö, joka kertoi olleensa opistossa talven. Hän esitteli olevansa kotoisin Muurasjärveltä, ja ettei opistotalvi mennyt hukkaan. Jäi harmittamaan, ettei ollut aikaa keskustella hänen kanssaan kauemmin, kun tilanhoitaja saapui navetan taakse heinäkuormineen. Hän järjesti minulla väliaikaisen asunnon päärakennukseen, joka toimi tyttöjen asuntolana ja jota sen vuoksi kutsuttiin Tipulaksi. Suuressa rakennuksessa oli muitakin asuntoja ja asujia, kuten myöhemmin sain havaita. Ainakin tilanhoitaja itse asui alakerrassa, myös opettajista ainakin Jukka Tervo, jonka vaimo oli alussa minua pelännyt. Yläkerrassa asui keittiöllä työskennellyt tyttö, Inkeri Aho, johon myöhemmin tutustuin työnsä ääressä. Edellisen talven oppilaista ystävystyin ainakin lestijärvisen Leevi Syrin kanssa niin, että ystävyys jatkui vielä kymmeniä vuosia myöhemminkin. Kun kävelin Leevin kanssa tiellä rempseästi kaulakkain, olivat muutamat talvikurssin tytöt katsoneet, että onpa Leevi saanut vertaisensa kaverin.

Talvikurssin päätösjuhla oli sunnuntaina, kovin paljon ei siinä väkeä ollut. Useat uskovaiset olivat Oulussa vappuseuroissa. Kun opiston puolelta vapautui poikien asuntoja, järjestettiin minulle ja toiseksi harjoittelijaksi tulevalle Unto Virkkalalle huone asuntosiiven huoneeseen yksi, jossa vietimme sen jälkeen yömme ja osan vapaasta ajastamme. Töiden alkamista odotellessa tutustuin opiston käytännön töiden tiloihin, joissa monet oppilaat viimeistelivät keskeneräisiä töitään. Kutomossa keskustelin parin tytön kanssa, joista toinen kertoi olevansa Nivalasta kotoisin. Hän ei suostunut lähempään tuttavuuteen, vaan käski odottamaan kesäkurssilaisia tai keittiölle tulevia tyttöjä, ja etsimään ystäviä heidän joukostaan. Kauempana meitä katsoi toinen tyttö surumielisillä kaihosilmillään, teki mieli mennä lähemmäksi keskustelemaan. Mutta hän vaikutti kovin nuorelta ja lapselliselta, niin minullekin iski ujous, enkä pikaisesti keksinyt sanottavaa.

Olin kuullut Pihtiputaalla järjestettävästä, kylien välisestä kävelykilpailusta. Kilpailtiin siitä, mikä kylä saisi eniten henkilökohtaisia kävelykilometrejä. Päätin osallistua kilpailuun, olinhan Pihtiputaan kunnan Muurasjärven kylän asukas edelleen. Eräänä toukokuun lauantaina kävelin kotiin hienossa aurinkoisessa säässä, vienon kevättuulen vilvoittavan puhalluksen saattamana. Kotona vietetyn illan, yön ja aamupäivän jälkeen kävelin kylän koululle, kirjoitin siellä vihkoon nimeni ja matkaksi arvioimani 40 kilometriä. Mainio oli sää sunnuntainakin, että hyvällä mielellä ja reippaana sain kulkea paluumatkankin opistolle.