Olin maatalousharjoittelija

(Aine äidinkielen tunnilla, syksy 1964)

  Kynnön lopetus tekemällä vesivako:

Kesäharjoittelu kuuluu olennaisena osana useimpien maamieskoulun oppilaiden ohjelmaan, vaikka jokaisella ei olekaan siihen mahdollisuutta.

Harjoittelupaikkaa valitessani oli minulla muutamia toivomuksia sen suhteen. Ensinnäkin sen pitäisi edesauttaa kooltaan, koneistukseltaan ja viljelymenetelmiltään tyypillistä yksityistilaa. Toiseksi tuli toivomus uusista tuttavuuksista, siis paikka jossa on paljon ihmisiä, nuoria ja jossa on toimintaa. Kolmas, ehkä ratkaisevin vaatimus oli päästä lähelle kotia. Tältä pohjalta, ja tiedusteltuani asiaa eräiltä kokeneemmilta, päätin hakea Iso-Räisälän tilalle, jonne pääsinkin. Niin sitten toukokuisena aamuna odottelin työmääräystä, jonka pian sainkin. Harjoittelukausi alkoi väkilantojen levityksellä.

Esimies oli miellyttävä tuttavuus, vain muutaman vuoden meitä harjoittelijoita vanhempi. Varmasti ja rauhallisesti hän ohjasi työskentelyämme, ei edes alkukankeutta ollut suhteissamme. Kokemattomuuden aiheuttamat virheet kuitattiin naurahduksella ja lupauksella yrittää paremmin seuraavalla kerralla. Eipä olekaan aiheellista syvemmälti penkoa työohjelmaamme, se on osapuilleen tuttu jokaiselle maalaistilojen piirissä toimineelle. Sen sijaan olen aprikoinut, millaisina mahtoivat meidät harjoittelijat nähdä ne lukemattomat nuoret ja vanhemmat, jotka kesän mittaan kävivät kansanopistolla.

Olin toivonut toimintaa ja tuttavia, niitä tulikin yllin kyllin. 150 nuorta kuukauden hiljaisuuden jälkeen tuntui melkein liialta, eikä heistä ehtinytkään tutuksi tulla kuin murto-osa. Aina ei ollut sentään niin vilkasta, mutta rippikoulu- ja äitileirejä oli tasaisesti koko kesän ajan. Parhaat toverit löytyivät kolme kuukautta kestäneen kesäkurssin oppilaista, heitä muistan varmasti vielä kauan aikaa. Ensimmäinen merkki syksyn tulosta olikin kesäkurssilaisten lähtö. Opisto tuntui silloin yhtä tyhjältä, kuin ne keväällä istuttamamme koivut, jotka pian sen jälkeen varistivat kellastuneet lehtensä. Työn tekokin tuntui erilaiselta, kumma haikeus täytti mielen, kaikki ne merkkeinä elämän katoavaisuudesta.

Kuitenkin täytyy katsoa tulevaisuuteen!Aivan kuin merkkinä siitä, alkoi vielä talvikurssin tietopuolinen linja. Heidän joukostaan löytyi myös ensimmäiset kesätuttavuuksien verestäjät. Henkilökunnan suhtautumista kuvannee parhaiten, että he olivat järjestäneet koruttomassa arvokkuudessaan mieleen painuvan lähtöjuhlan. Tervetulleita vieraita olemme, menimmepä milloin vain. Tyytyväinen olen kuluneeseen kesään, oppi jota sain, varmasti auttaa myöhemmissä elämän vaiheissa. Henkinenkin pääoma on omiaan rohkaisemaan vastoinkäymisissä ja tekemään myötämaassa laskeutumisen helpommaksi.

Syyslukukauden muistoja

Kovin vähän on jäänyt mieleeni syyskuukausien opiskeluista, vain hajamuistoja voin kirjoittaa, kun ei ole muistiinpanoja tukena. Tiivistä oli opiskelu, siksi en ehtinyt päiväkirjaani kirjoittamaan. Vai olisiko käynyt niin, että kiinnostus siihen alkoi herpaantua. Opettajat olivat entiset, ainoastaan Seppo Härkönen oli mennyt muualle. Hänen ainettaan, koneoppia opetti keväällä metallitöitä valvonut Eero Ikäläinen. Vaikka Eero ei ollut muodollisesti pätevä opettaja koneopissa, erikoisesti hänen havainnollinen esityksensä dieselmoottorin toiminnan periaatteesta, sai meidät vakuuttuneeksi osaamisestaan. Niin uskalsimme suositella häntä, kun johtaja ennen joulua pohdiskeli seuraavan vuoden koneopettajan puutetta.

Seppo Härkönen oli kevätkaudella pitänyt lauantaisen liikuntatunnin koululle saunaan ja viikonvaihteeksi jääville oppilaille. Lähellä asuneet pääsivät ennen liikuntatuntia lähtemään koteihinsa, mutta me hiukan kauempana asuneet jäimme pyhäksi koululle. Minäkin melkein joka sunnuntaiksi, vaikka syksyllä saatoin ajaa mopolla kotiinkin. Joka lauantai en lähtenyt, vaan jäin koululle, josta pääsin sunnuntaisin helposti seuroihin silloin, kun niitä sattui olemaan. Keväällä Härkösen vetämä liikuntatunti oli ollut sellainen, että vapaassa muodostelmassa kävelimme kohtuullista vauhtia Pyhäjärven suuntaan Savon radan ylikäytävän taakse, josta samalla tavoin vapaassa muodostelmassa takaisin koululle saunaan. Tuomikosken tunti alkoi samaan tapaan, reippaalla kävelyllä samaan käännöskohtaan, mutta jokainen sai palata takaisin haluamansa tahdin mukaan. Kukaan meistä ei vitkastellut paluumatkalla, mutta innokkaimmat panivat juoksuksi, niin ehtivät nopeammin saunaan, jonne olikin mukava mennä valmiiksi hikisenä. Minä en juossut paljoakaan, vaikka joskus sitäkin kokeilin pätkän kerrallaan, ja hyväksi totesin nopean saunaan pääsyn.

Usein syntyi saunan pukuhuoneessa hauskoja keskusteluja, enimmät niistä olen unohtanut, mutta muutamia on säilynyt mielessä läpi elämän. Kerran löylyn jälkeen vilvoitellessamme totesi joku kaveri, että on se tuo sauna sentään poikaa. Siihen toinen vastasi nivalalaisittain, että jos se onkin tyttyä! Koulun henkilökunnalla oli erillinen pienempi sauna, joka lämmitettiin oppilassaunaa myöhemmin. Ainakin kerran johtaja tuli meidän, miesoppilaiden mukana oppilaiden isoon saunaan. Ilmeisesti hän oli hionnut kävely/ juoksulenkillä ja halusi puhdistautua. Viimeksi saunaan tulleena hän jäi kiukaan puoleiseen päähän laudetta ja samalla löylyn heittäjäksi. Saunojia oli niin paljon, että osa meistä kiipesi leveän istuinlavan päälle toisten taakse, minä eräänä ensimmäisistä kiivenneistä. Kun johtaja kysyi, että vieläkö heitetään löylyä, tulin viisastelleeksi, että kai se kymmenkunta heittoa kestää. Pienin kauhallisin alkoi johtaja heitellä vettä suurelle ja kuumalle kiukaalle, laski ainakin kymmeneen, ehkä kahteentoista. Seurasin veden heittelyä niin, etten lainkaan huomannut edessäni istuneiden poistumista. En edes sitä, että itse olin laskeutunut istuvaan asentoon, jalkani normaalisti jalkalavalla, istuin selkä köyryssä ja pää kumarassa. Kun johtaja heitti vettä viimeisen kerran, totesin että täältä on lähdettävä, liika on sentään liikaa. Eikä johtajakaan viivytellyt enempää, vaan laskeutui metrin päässä jäljessäni.

Nopean peseytymisen jälkeen menimme suihkuun, kohteliaasti annoin johtajan mennä edelläni, sillä useasta suihkusta vain yksi oli vapaana. Jonotin vuoroani, ja pois lähtiessään johtaja sanoi jättävänsä suihkun valumaan minua varten. Valuva vesi oli aivan kylmää, mutta olin tottunut kylmään veteen huuhtelussa ja heitin siinä, että muuten hyvä, mutta enemmän pitää vettä valua. Siitä kylmästä suihkusta oli hyvä mennä koulun päiväkahville ja asuntoon lepäämään, mahdollisesti vielä iltaseuroihin jos sattuivat olemaan harvinaiset lauantain iltaseurat.

Oppitunneilla

Keväällä oli eläinlääkäri Miettinen käynyt opettamassa tautioppia, kun hän syksyllä meni yliopistoon luennoitsijaksi, opetti Ettala sen osan oppiaineesta, mikä oli Miettiseltä jäänyt toteuttamatta. Miettinen oli luennoinut meille, luennosta teimme muistiinpanoja kuin konsanaan yliopistossa. Ettala opetti perinteisen suomalaisen oppituntijärjestyksen mukaan, kuten muitakin oppiaineitaan. Kerran viikossa kävi kanttori Erkki Syrjäniemi pitämässä laulutunnin jo kevätkaudella, samalla tavalla ne jatkuivat syksylläkin. Viikoittain lauloimme ajankohtaisia lauluja, läksyjä meille ei annettu emmekä yleensä palanneet aiemmin laulettuihin lauluihin, vaan joka kerta olivat esillä uudet. Sillä tavoin kävimme läpi ainakin maakuntalaulut, joista Erkki poikkeuksena palasi useita kertoja Keski-Pohjanmaan lauluun, katsottiinhan Haapajärven silloin kuuluvan siihen maakuntaan, kuten kai jossakin mielessä vieläkin.

Vuodenaikojen lauluista muistan ainakin minulle uutena laulun: ”Pyry, pyry, pyry hei, mistä tulit sinä tänne? Lapista, ja olen ystävänne, vaikka onkin rinta mulla jäätä vain.” Useimmat laulut olivat minulle tuttuja ennestään, ja mukava niitä oli kerrata. Eräällä tunnilla Erkki testasi sävelkorvaamme, hän soitti harmoonilla sävelen, sen jälkeen vuorollamme kokeilimme saman sävelen löytymistä. Hämmästyksekseni pärjäsin kokeessa kohtuullisen hyvin, ehkä paremmin kuin muutamat minua musikaalisemmat. Tosin tunnistin enemmän harmonin virheistä, sävelkorkeus kertoi vain alueen, mistä kyseistä kosketinta pitää etsiä. Toisaalta kevään soittamiset maamieskoululla ja kesän vastaavat opistolla, olivat omankin havaintoni mukaan kehittäneet sävelkorvaani, vaikka laulamaan en oppinutkaan. Maamieskoulun harmooni oli tosiaan huonokuntoinen, viritys oli vain sinne päin, ei oikeaa. Monen sävelen ohessa kuului erilaisia sivuääniä, sirinöitä ja särinöitä, jotka olin oppinut muistamaan. Kerran Erkki kertoikin, että siinä on kouluesimerkki siitä, miten harmoonia ei pitäisi ostaa. Ei pitäisi ostaa minkä tahansa maasepän tekemää, eikä ainakaan Nivalasta. Tuskin Erkki sillä Nivalan kuntaa tarkoitti, vaan jotakin tietämäänsä huonomaineista, halpaa soitinrakentajaa siellä.

Kone- metalli- ja puutöitä meillä oli iltapäivisin, kolme tuntia päivässä. Konetöiden tunneilla teimme koulun metallitöitä ja korjasimme koulun koneita, jossakin määrin teimme myös koululta tilattuja paikkakuntalaisten korjauksia, joskin perin vähän niitä. Metallitöissä jokainen sai tehdä omia, itselleen ja kotonaan tarpeellisia esineitä. Kevätkaudella hitsasin ainakin polkupyörätelineen ja juotin tuoleihin huonekaluputkesta jalkoja, kun juotosmessinki loppui, opettelin hitsaamaan kaasulla rautalankaa lisäaineena käyttäen. Kelvollisia jalkoja sainkin kahdeksaan tuoliin, ne palvelivat kotonani kymmeniä vuosia. Syksyn metallitunneilla, opettajan ehdotuksesta hitsasin jalan joulukuusta varten, sekin palveli meillä kauan.

Puutöissä valmistin keväällä lastulevystä pirtinpöydän, sitä pöytää ajatellen tein metallitöillä ne tuolien jalat joihin puutöiden tunneilla painettiin ja liimattiin koulun muoteissa puuosat. Koululla olivat ne muotit valmistaneet ja tehneet tuolit oppilaita varten, sellaisessa tuolissa istuin oppitunneillani ja hyviksi sen havainnut. En muista oliko ruokalassakin samanlaiset tuolit, vai olivatko ne eri sarjaa. Lisäksi kysyin äidiltä, millaisia kalusteita kotona tarvittaisiin ja äiti esitti toivomuksen astiakaapista jatkoksi hänen joku vuosi aiemmin Askolta ostamaansa. Sellaisen sitten rakensinkin, samoilla kaavoilla kuin liikkeestä ostetunkin. Mitat jouduin soveltamaan, kun tilaan mahtui mallikaappia pidempi, jouduin pohtimaan ovien leveyttä. Kahden oven malliin ovet olisivat tulleet kovin leveät, niin päädyin kolmioviseen, vaikka ovet tulivat viereen jäänyttä kaappia kapeammat. Opettaja Turhanen neuvoi tekemään piirustukset, harjoitustyötä ja oppia sekin, joutuihan piirtäessä miettimään ja ratkaisemaan erilaisia mittasuhteita ja niiden vaikutusta toisiinsa.

Kevätkaudella Ettala erehtyi kutsumaan joitakin oppilaita koulussa aiemmin opiskelleen vanhemman veljen nimellä. Joitakin hän erehtyi kutsumaan jonkin tunnetumman, saman sukunimisen henkilön nimellä, mutta yleensä hän huomasi heti erehdyksensä. Markku Suomela kuuli silloin tällöin nimekseen maatalousministeri Samuli Suomela. Sellaista erehtymisen mahdollisuutta ei olisi huomattu, jos Ettala olisi tyytynyt kutsumaan meitä pelkästään etu- tai sukunimellä. Minulla ei ollut tunnettua sukunimikaimaa, joten vältyin erehdyksiltä. Veljeni Pekka sai pari vuotta myöhemmin silloin tällöin kuulla kutsutuksi nimellä Kalervo Kantola.

Tuomikoski taas kyseli muutamilta pojilta kuulumisia heidän kesäharjoittelukohteistaan. Kun tuli esille joku työtapa tai muu käytäntö, johtaja saattoi kysyä esimerkiksi Haapavedellä harjoitelleelta, että miten tämä siellä emäntäkoululla tehtiin. Vastaavia paikkoja oli muutamia, ainakin A.I. Virtasen koetilalla harjoitellut kaveri sai tuon tuostakin tehdä selkoa professorin tilan käytännöistä. Omista kokemuksistani johtaja kysyi harvoin, ehkä opistolla oli vähän kiinnostavaa. Työmenetelmätkin pääasiassa perinteisiä, niissä oli vain vähän kyselemistä.

Käsitöiden viimeistelyä

Kaikkia alkamiamme käsitöitä emme saaneet valmiiksi varsinaisena kouluaikana, mutta meillä oli mahdollisuus valmistella niitä koulun loppumisen jälkeen, kunhan viemme tavaramme pois ennen uuden kurssin alkamista. Olin aloittanut astiakaapin valmistuksen kotiimme ja se oli kasaamatta koulun loppuessa. Aluksi kasasin ja liimasin sen, hionnat ja maalaukset jäivät joulun jälkeiseen aikaan. Opettaja Turhanen valvoi töitämme, hän kertoi että sinä vuonna on ollut poikkeuksellisen hyviä käsitöiden tekijöitä. Moni olisi ansainnut todistukseen paremman numeron kuin oli pakko antaa. Silloin oppilaiden numeroiden keskitaso olisi noussut yllättävän korkeaksi, niin piti osa arvosteluista arvioida alakanttiin, mikä tietenkin on huono asia sellaisen kohteeksi joutuneille.

Viimeisen maalauksen kävin koululla sivelemässä ennen loppiaista, mopolla ajoin maalauksen jälkeen lyhintä tietä Reisjärven opistolle loppiaispäiville. Valmiin käsityön kävimme hakemassa kotiin loppiaisen jälkeen, kotimme tuvan keittiöseinällä kaappi palveli sen jälkeen vuosikymmeniä.