Pääsiäisen ajan tunnelmia

Raamattu ja Päivämies 

Olen kertonut miten kansanedustaja Jämsen kysyi rahan tarvettani ja miten vastasin, ettei minulla ole siitä puutetta. Olin tosiaan oppinut säästäväiseksi, ja kun oli tavoite, säästäminen oli helpompaa. Kaupungilla työkeikoilla, kun kuljettaja poikkesi baariin kahville, ostin itselleni halvemman mehun ja pullan, en siis jäänyt suu tyhjäksi. Samoin sotilaskodissa, kun harvoin siellä kävin, ostin mehua ja munkin, enhän silloin juonut kahvia lainkaan. Kun en tupakoinut, ei sitäkään kulua ollut, niin minulle säästyi rahaa siinä, missä monet pyysivät sitä kotoaan. Säästyneellä rahalla saatoin toteuttaa ainakin kaksi toivettani.

Pitkäaikainen toiveeni oli oman raamatun saaminen, lopulta pystyin ostamaan sellaisen keskikokoisen, vanhan käännöksen Biblian eräänä iltana Rauhanyhdistyksen seurojen väliajalla. Siitä sainkin pitkäaikaisen seuralaisen myöhempien vuosien ajaksi. Olihan sotilaskodissa useitakin Raamattuja, mutta halusin lukea vanhaa käännöstä, jota Kaartin tiloista en löytänyt. Kaartin sotilaskotiin ei tullut Päivämiestä, ainakaan en sitä siellä päässyt lukemaan. Tilanne osaltani parani kun huhtikuun alkupuolella lehden tilasin ja maksoin helsinkiläisessä postissa. Hämmästytti kyllä, että osoitteena oli Kaart.9 Kaart.P sijasta. Pieni virhe, joka ei häirinnyt lehden saapumista, ensimäistä lehteä ehkä lukuun ottamatta, se kun saapui seuraavan viikon numeron kanssa samana lähetyksenä.

Kuopiosta oli tullut toinenkin uskovainen nuori mies, Unto Puustinen Leppävirralta. Hän lähti samasta Pst- komppaniasta kuin minäkin, mutta päätyi Helsingissä ensimmäiseen komppaniaan, siis vartiomieheksi. Kuopiossa olin ollut hänelle hieman kateellinen hänen runsaammista kavereistaan, mutta Helsingissä osuimme vain yhden kerran samaan matkaan seuroihin. Kävellessämme kysyin häneltä, onko hän käynyt aiemmin Helsingin Rauhanyhdistyksellä. Unto kertoi olevansa siellä ensimmäistä kertaa, enkä sen jälkeenkään häntä siellä nähnyt. Vaikka komppaniamme olivat samassa rakennuksessa, ne olivat eri kerroksissa ja niihin kuljettiin pitkän rakennuksen eri päistä. Valitettavasti en osannut tai uskaltanut käydä useammin Untoa kyselemässä, enkä tiennyt sen komppanian käytäntöjä ja aikatauluja. Sekin ainoa yhteinen seurailtamme taisi mennä ilman iltakyläkutsuja. Olisi ollut antoisampaa, jos olisimme sellaisen saaneet, mieluusti olisin Untoa opastanut mukaan. Ehkä olisimme saman komppanian asukkeina pitäneet yhteyttä enemmänkin.

Sotamuseolla ikkunoita pesemässä

Maanantaina 9.4. sen työn aloitimme, ikkunoiden pesun sotamuseolla. Kaverikseni oli komennettu kaartilainen Haapasalo, mies johon tutustuin työn kestäessä. Koko viikon komennus sinne oli, mutta lopulta työ jatkui kauemmin. Likaisia ne ikkunat olivatkin, puitteetkin melkein mustia vanhasta, vuosien aikana kertyneestä pölystä. En muista pesukaverini nimeä, mutta hyvässä sovussa sitä työtä teimme, kumpikin omaa ikkunaansa puhdistaen. Tuntui mukavalta kun muutaman päivän työn jälkeen saimme kaikki kadun puoleisen seinän lukuisat lasit puhtaiksi, mutta seuraavana aamuna odotti yllätys. Meillä oli sotamuseolla kaksi johtajaa, museon kersantti sotilaallisena, mutta muuan rouva Miekkavaara museon puolesta työn valvojana. Kun rouva tuli aamulla katsomaan, josko voisimme siirtyä toisen seinän ikkunoihin, aurinko paistoi kirkkaana ikkunoiden läpi ja kaikki lasit näkyivät kumman sameina ja sekavina. Rouva lupasi hankkia erilaista pesuainetta ja niin saimme päivän aikana pestä sen seinän ikkunat uudelleen.

Asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen, ikkunat näkyivät puhtaina illan tultua, mutta seuraavana aamuna taas entinen sameus ja sekavuus paistoi laseista. Pohdiskelin ja vertasin sikäläistä pesua kotoiseen ikkunoidemme pesuun. Meillä lasit oli aina lopuksi huuhdeltu runsaalla vedellä, museolla vettä piti säästää, sillä ei ainakaan seiniä ja lattioita saanut kastella. Toisaalta kotona ei tunnettu lainkaan pesulastoja eikä kuivaimia, jotka olivat tärkeimmät työkalut museolla. Rouva Miekkavaara antoi vihjeen, että kun opimme ikkunoiden pesun käytännössä, meillä olisi siinä tulevaisuuden ammatti ellemme muuta tekemistä löytäisi. Ikkunoita pitää pestä vuosittain ja osaavista pesijöistä on puute. Ainakaan minusta ei tullut vakituista ikkunoiden pesijää, vaikka käytännön taitoa olinkin oppimassa.

Pesimme jo kolmatta kertaa osaa samoista ikkunoista, rouva oli hankkinut taas erilaista pesuainetta. Illalla kun aurinko oli rakennuksen vastakkaisella puolella, ikkunat näkyivät erinomaisen puhtaina, samoin aamuisin jos oli pilvinen taivas. Mutta kun aurinko paistoi lasien läpi, ne näkyivät sekavana harmaana puurona. Olimme pesseet eteläseinän ikkunoita parin viikon ajan ilman kelvollista tulosta, toisella seinällä oli yhtä pitkä seinä pesemättömiä ikkunoita ja museon avaamisen päivä olisi viikon kuluttua. Silloin puuttui asiaan varastokersantti, hän oli pannut merkille sen, miten lasit näkyivät puhtaina silloin, kun aurinko ei niihin paistanut. Hän sanoi että nyt täytyy panna pikapesuna kaikki ikkunat ja toivoa, että avajaisten kutsuvieraiden kulkiessa taivas olisi pilvessä. Kersantti arveli, että sameuden syy on muussa kuin niiden likaisuudessa. Luultavasti vanhat lasit ovat naarmuuntuneet kymmenien vuosien aikana, tai ovat olleet alusta asti lievästi naarmuisia ja että auringon valo taittuu naarmuista, näkyen sekavana puurona sisältä katsojalle.

Niin sitten saimme ikkunat pestyiksi ennen avajaisia, pesimme vajaassa viikossa enemmän ruutuja kuin ensimmäisten kahden viikon aikana. Pääsiäisen jälkeisenä keskiviikkona jäi pesu vähälle, kun jouduimme kantamaan tavaroita varastoihin. Keskiviikon iltapäivän ja torstain urakkana oli vielä melkein kaksikymmentä suurta ikkunaa, mukaan lukien käytävien ja eteisten ruudut. Ehdimme ne puhdistaa, perjantaina, avajaispäivänä, aamupäivällä pesimme vielä rappuset museolle, ja niin kelpasi vieraiden saapua siistin sotamuseon avajaisiin. Avajaisten aikana vallitsi pilvipoutainen taivas, eikä arvokkaiden kutsuvieraiden tarvinnut katsella valosaasteisia vanhoja ruutuja.

Varastokersantti lupasi järjestää ikkunoiden pesun jälkeen miellyttävämpiä töitä. Katselimme sivusilmällä saapuvia vieraita, vaikka avajaisiin meillä ei ollut asiaa. Niiden aikana järjestelimme kellarin varastoja, olimme sen jälkeen museon varastolla yhden päivän ajan järjestelypuuhissa. Sen jälkeen sain viikon komennuksen Suomenlinnan ulkomuseoalueelle, siellä olevien aseiden järjestelyyn, kunnostukseen ja puhdistukseen. Sitä komennusta ehdin noudattaa vain yhden päivän ajan, kun tilalleni määrättiin toinen mies ja minä sain sisätöitä Pääesikunnan reikäkorttitoimistossa.

Ammuntoja

Ihmettelin ettei Kuopiosta ollut siirtynyt merkintää siellä suorittamistani ammunnoista, vaan jouduin ampumaan kaikki uudelleen Santahaminan ampumaradalla. Kuopiossa läpäisin muutamia vaatimuksiakin, mutta uudet ammunnat tulivat eteen niidenkin osalta. Silloin tiedostamattomien silmäongelmieni, hajataitteisuuden ja piilokarsastuksen vuoksi olin tosin läpäissyt vain kolmannen luokan vaatimukset. Santahaminassa en päässyt lähellekään Kuopion tuloksia, syytä siihen en aavista. Santahaminassa sain tosin tilaisuuden vain yhteen yritykseen, ammunnan uusiminen ei ollut mahdollista. Vaikka tuskin tulos olisi toisella kerralla parantunut, tosin parempi tutustuminen kivääriin olisi ollut paikallaan.

Kivääriammuntojen lisäksi meillä oli konepistooliammuntoja ja toukokuun alussa yksi ammunta kevyen singon kovilla ammuksilla merimaaliin. Sinänsä oli mukavaa käydä muutama reissu Santahaminassa ja tutustua siihen seutuun. Sillä reissulla havaitsin kevään ensimmäiset hiirenkorvat kaupungin koivuissa. Ammunnat menivät ja tulokset olivat ne mitkä olivat. Piti vain ostaa uusi kiväärin puhdistusrassin jatkovarsi, muuten en voinut asettani puhdistaa, kun entinen oli päässyt katkeamaan. Epäilen kyllä, että joku asetoveri oli vaihtanut katkenneen rassinvartensa ehjään minun kivääristäni, mutta mitenkään en olisi voinut epäilyä todistaa, en edes yrittänyt vaan päätin kärsiä itse vahingon. Sellaista "vahingon kierrättämistä" esiintyi armeijassa silloin, usein siitä kärsivät syyttömät, jotka eivät omantuntonsa vuoksi tai muuten varastaa toisilta. Minä olin yksi heistä, tuskin olin ainoa lajissa, vaikka olin komppaniani ainoa uskovainen.

Kasarmivartiossa

Kaartin Pataljoonan ensimmäinen komppania oli varsinainen vartiokomppania, joka huolehti vartioinneista kaupungin alueilla, päävartiossa, presidentin linnan edustalla ja muutamissa muissa paikoissa. Sama komppania asetti myös kunniakomppaniat silloin, kun niitä tarvittiin. Joka päivä sieltä lähti ryhmä vartion vaihtoon, yleensä rumpali edellä tahtia antamassa, joskus saattoi olla laajempikin musiikkiryhmä, erityisesti silloin, kun oli aihetta juhlistaa päivittäistä vartion vaihtamista.

Vartiointi Merikasarmilla kuului toisen komppanian tehtäviin, me emme olleet mukana ensimmäisen komppanian vaihtoesermoniassa, sillä vartioimme vain öisin. Siinä oli vain yksi yön tunteina toteutettava kiertävä vartioreitti, jota vuoroin kiersimme komennetun ryhmän kesken. Vuorollani kiersin määrättyä piha-aluetta rauhallisesti kävellen ja ympäristöä tarkkaillen. Velvollisuus oli kokeilla ulko-ovien riippulukot, että olivat lukitut ja kaikin puolin kunnossa. Tarkka lukkojen kokeilu ja nykiminen antoi vaihtelua yksitoikkoiseen, hiljaiseen kävelyyn. Satamista ja mereltä saattoi kuulua erilaisia ääniä, mutta telakka oli yleensä öisin hiljainen. Varmaan sielläkin oli omat vartiomiehensä, vaikka koskaan en muista heitä kohdanneeni, enkä tullut tietoiseksi telakoiden vartiojärjestelyistä. Ainoa vartiomies jonka kohtasin, istui kopissaan alueen portilla tien varressa. Hänet näin kaupungille mennessäni ja sieltä palatessani, usein morjestimme käden nostolla, mutta äänellinen tervehtiminen ei olisi oikein onnistunut suljetun oven eikä ikkunoiden lävitse. Aamun koitaessa lähtivät yön ajan vartioineet miehet normaaleihin päiväkomennuksiinsa.

Toinen kasarmivartiokomennukseni tuli kiirastorstan jälkeisen yön ajaksi, se tiesi samalla, etten päässyt torstai-illan seuroihin. En valittanut, minun vartiovuoroni olivat vähäisiä kun tietää, että muutamat miehet saattoivat saada vartiovuoron kaksikin kertaa viikossa. Kolmannen kerran vartioin Merikasarmin alueella vappuyönä, vaikka mieluummin olisin silloinkin lähtenyt seuroihin ja iltakylään kaupungille.

Toinen 2. komppanian vartiomuoto oli tulipalokomennuskunta, jossa tehtävänä oli pysyä lähtövalmiudessa komppanian tiloissa. En tiedä millaisiin komennuksiin ja miten kauas sitä olisi käytetty tulipalon sattuessa, sillä kertaakaan se ei joutunut käytännön toimiin. Huulena kiersi komppaniassa käsitys, että jos on huonoissa väleissä komppanian kirjurin kanssa, ei pääse juuri koskaan iltalomille, koska kirjuri nimeää komennuskunnat vuorokaudeksi kerrallaan. Siinä komennuskunnassa olin mukana vain muutamia kertoja.

Sunnuntaina oli mahdollista lähteä iltalomalle jo päivällä, useat miehet lähtivätkin niin, ettei illan tiskiin tahtonut löytyä ketään, vaan iltaruokailuun jäänti tiesi melko varmaa tiskivuoroa. Se vuoro puolestaan lisäsi iltapäiväivän ruokailusta vapaan haluavia. Minäkin lähdin mielelläni päiväseuroihin, sinnittelin jossakin kaupungilla väliajan iltaseuroihin asti, jonka jälkeen pääsi johonkin iltakylään. Pitkäperjantain iltana olin pitkästä aikaa tiskivuorossa, lauantaina jatkoimme taas ikkunoiden pesua Sotamuseolla, illaksi pääsin seuroihin ja iltakylään Kivelänkatu kolmeen.

Kesä alkoi näyttäytyä Helsinkiin pääsiäisen aikoihin, meren jää oli sulanut jo aiemmin, meri lainehti vapaana, nurmikot vihersivät, ensimmäiset kukat availivat nuppujaan ja puiden silmut olivat turvonneet avautumistaan odottaen. Ihmeellinen onnen tunne täytti mieleni, vain sanat sen ilmaisemiseen puuttuivat. Ajattelin siinä merta ja meren jäätä, miten saman kaltainen on ihminen ja ihmisen sielu synnin jään kahlitsemana. Vain Jumalan armon aurinko pystyy sen synnin jään sulattamaan, kuten luonnon aurinko ja etelän tuuli sulattivat merestä jääkannen. Siitä Jumalan armosta sain iloita senkin pääsiäisen

  

Kävin pyytämässä vapaata ruokailusta, pääsen jo päiväseuroihin. Ennen loman alkamisen kelloaikaa en halunnut lähteä, vaikka tiesinkin myöhästyväni seuroista. Toisen pääsiäispäivän iltana oli ehtoollisjumalanpalvelus Meilahden kirkossa. Myöhästyin yhteisestä lähdöstä, niin jouduin yksin etsimään kirkon, jonka lopulta kysellen löysin kadulla kulkijoilta kysellen. Välillä tosin erehdyin ensin Ortodoksien kirkkoon. Ihmettelin siellä vallinnutta hiljaisuutta, mitään toimitusta ei ollut menossa, muutamia hiljaisia ihmisiä vain, ilmeisesti rukoilemassa. Hiljaisesti kysyin joltakin, että mitä täällä on menossa, vain hiljaista muminaa sain vastaukseksi. Muistin koulussa opettajan kertoman, että ortodoksien kirkoissa on vain muutamia penkkejä seinustoilla huonokuntoisia ja vanhuksia varten. Kun sen muistin ja näin sen kaltaisen tilanteen siinä kirkossa, lähdin jatkamaan etsintääni. Lopulta Meilahden luterilainen kirkko löytyikin ja sieltä tutuiksi tulleet Helsingin uskovaiset sekä kaivattu Herran pyhän ehtoollisen vietto.
 

Hiihtoa meren jäällä

Komppanian vääpeli kertoi käskynjaolla, että saisimme hiihtää armeijan suksilla vapaalla ajallamme, mikäli jollakin olisi siihen halua. Siitähän innostuin, vedin hiihtosaappaat jalkoihini ja etsin suksivaraston. Valitsin sopivat sukset ja suuntasin läheiselle meren jäälle, jossa oli valmiita latuja hiihdettäväksi. Jää oli tasaista, vaikka kaipasin vähän mäkiäkin, suihkivat hyvät sukset lauhan lumen kelissä mainiosti. Useana iltana siellä kuntoani kohotin ja hengitin nautiskellen raikasta meri-ilmaa.

Toinen iltojen ilo koitui vapaaehtoisista lumitöistä. Joku vanhempi kaartilainen vihjaisi kerran, että kannattaa lähteä mukaan silloin, kun vapaaehtoisia kysytään lumitöihin. Niistä saa palkkiona yölomia ja ylimääräisiä iltalomia. Niin sitten menettelin ja useita iltoja niin tuli vietetyksi, se oli monesti mielekkäämpää kuin komppanian varusmiespäällystön arvaamattomien komennusten mukana juokseminen.

 

Työlomalla

Äiti lähetti melkein yllättäen papintodistuksen minulle, ja oli neuvotellut sosiaalitoimistossa, että sieltä lähettivät virkatietä lausunnon työloman tarpeesta. Tein lomahakemuksen hieman epäröiden, koska tiesin loman saannin Kaartista vaikeammaksi kuin rivikomppanioista. Ihme kuitenkin tapahtui, loma myönnettiin. Varmasti olosuhteet kotona vaikuttivat asiaan, mutta eniten siinä oli Jumalan sallimista, eikä ilman sitä lomasta olisi mitään tullutkaan. Anomastani lomasta sen sijaan nipistettiin pois ne päivät, jotka olin ennen joulua kotilomalla. Niiden yhteinen enimmäismäärä kun on rajattu, jos enemmän tarvitsee ja saa, joutuisi ylimääräiset päivät palvelemaan kesällä. En ottanut ylipalveluksen riskiä, sillä tiesin kesäkuussa odottavasta juurikkaiden harvennuksesta. Sain kuitenkin kaksi erillistä lomaa peräkkäin, ensin yöloma, että pääsin lähtemään lauantai-iltana. Sen jälkeen alkoi työloma kotitöitä varten. Lähdin Helsingistä Tampereen ja Haapamäen kautta Pieksämäelle menevään pikajunan vaunuun. Jyväskylän asemalle jäin odottamaan aamulla varhain Haapajärvelle lähtenyttä kiskobussia, joita kansa kutsui lättähattu nimellä. Syytä nimitykseen en tiedä, olisiko ulkoinen, höyryvetureihin verrattuna tasainen olemus siihen vaikuttanut. Ainakin muutamaa vuotta aiemmin vallinnut nuorison lättähattumuoti antoi nimen.

Kiskobussin lähtiessä alkoi päivä sarastaa niin, että jo Laukaassa Kuusan pysäkillä näki selvästi ulos. Lunta oli enemmän kuin Helsingissä, uuttakin tuli Helsinkiä sakeampana pyrynä. En muista miten menin Muuraksesta kotiin, luultavasti kävelin, olihan sunnuntai ja aikaa riitti. Iltapäivä kotona meni kuitenkin lepäämiseen, mutta maanantaina olin virkeä lähtemään metsään. Siellä irrottelin syksyllä kaatamiani sahapuita, lisäksi kaadoin ja katkoin muutamia runkoja. Neljän jälkeen illalla kunnostin kotona työvälineitä, tein varren kirveeseen, tahkosin muutaman kirveen. Tiistaina karsin rankoja Koskelan metsässä, keskiviikkona aamupäivällä myllymatka Reisjärvelle Kannonmaan autolla, jonka jälkeen jäi aikaa kahden sahan viilaamiseen ja polttopuiden pilkkomiseen.

Torstaina kaadoin ja katkoin koivuja sahapuiksi, joita Kivisen Juhani iltapäivällä kelkkoi traktoritien varteen. Perjantaina Hyppösen traktori ajoi puut Turusen sirkkelille sahausta odottamaan. Lauantaina, viimeisenä lomapäivänä vesin kelkalla heiniä pihaan maantien takaa ladolta. Sitten olikin aika lähteä paluumatkalle Helsinkiä kohti, alkumatkalle Muurakseen tilasimme Siekkisen taksin, joka vei paluumatkalla asemalta kuittaamani, Turengista saapuneet sokerijuurikkaan siemenet. Olin katsonut huolimattomasti junan aikataulun ja siksi jouduin odottamaan 2,5 tuntia junan lähtöä. Siihen tuli Kojolan koulumatkallaan Rajahoikan Matti, sisarensa Aino siellä olikin asemalle mennessäni. Heidän kanssaan keskustelin siihen asti, kun juna vei heidät Karhunpiilon suuntaan ja Rajahoikkaan. Niukin naukin olisin ehtinyt käydä tätini Iidan ja miehensä Jukan asunnolla odottamassa, mutta en lähtenyt kävelemään sitä 2,5 kilometrin matkaa. Vaikka tunnin verran olisin ehtinyt kyläilemään, olisi junalle ehtiminen heikosti auratulla tiellä voinut vetää tiukalle. Kun odotin asemalla, ei juna päässyt ohi huomaamatta. Vaikka viileässä huoneessa odottaminen pitkästyttikin, kun kirjoittaminen tai lukeminen olivat hankaloita siinä tilassa, pidin odottamista pienempänä pahana kuin myöhästymistä. Se harmitti kyllä, että kotona olisi ollut mielekästä ja tarpeellista tehtävää, mutta saatoin sentään jotakin muistoja kirjoittaa odotuksen tunteina.

Oli rautateiden juhlapäivä, tuli kuluneeksi sata vuotta Suomen rautatieliikenteen aloittamisesta. Siksi oli Muuraksessa, kuten kaikilla muillakin asemilla Suomen lippu tangossa päivää juhlistamassa. Matka Helsingin suuntaan sujahti ilman pitkiä odotuksia risteysasemilla, mutta koko yö välillä silti meni penkeillä torkkuessa. Varhain aamun sarastaessa sukeuduin Helsingin asemahallista kadulle. Vaikka oli viikon ja vuorokauden hiljaisimmat tunnit, tuntui autojen tohina rauhattomalta viikon hiljaisuuden jälkeen. Vielä suuremman hälinään sukelsin, kun raikkaan kaupunkikävelyn jälkeen avasin komppaniamme oven. Ilmoittauduin palanneeksi lomalta samalla, kun aamuherätyksen saaneet sotilaat harhailivat aamupesulleen. Kumman tunkkaiselta tuoksahti ilma, kun siihen

oli sekoittunut kymmenien miesten hengityksessä yön aikana poistunut hiilidioksiini ja muutkin hengityseritteet. Olin vain tyytyväinen, että pian pääsin muiden mukana ruokalaan aamupalalle, jonka aikana komppania tuuletettiin perusteellisesti. Nämä kokemukset osoittivat konkreettisesti tuuletuksen hyödyllisyyden ja kaupunkiliikenteen vilinän. Päivällä nukuin kasarmin vuoteellani monta tuntia, mutta jaksoin sitten illalla lähteä Rauhanyhdistykselle seuroihin.