Puijolla

Vala

Kävimme ennen valapäivää tutustumassa Kuopion tuomiokirkkoon, jossa tulisimme valan vannomaan. Harjoittelimme marssijärjestyksen kirkkoon, tutustuimme istumapenkkeihin, joihin tulisimme istumaan, sekä valan kaavan ja sen mitkä osat siitä meidän kuului itse lausua ja millä sanoilla. Vaikka vala luettiin yhteislukuna, jokainen poika vannoi henkilökohtaisen, oman valansa muodossa: Minä vannon...

Hyvin harjoiteltuna marssi kirkkoon ja vala siellä sujui hyvin. En muista kuka otti valan vastaan, tietenkin joku esimiehistämme, olisiko ollut prikaatin komentaja. Valan jälkeen oli juhla, muistaakseni sotilaskodissa. Niin oli 19 vuotias alokas poistunut ja tilalle tullut 20 vuotta täyttänyt sotamies.

Muistiosta: Vanhan vala: Minä lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon, että lataan ja ammun kunnes kentälle sammun.

Muistiosta: Karkurit

Päivämäärällä 4.12. karkasivat kaikki alokkaat PsstK:sta, eikä heitä ole sen jälkeen tavattu. Viralliselta taholta on ilmoitettu, että alokkaat toimitetaan komppaniaan viimeistään 15.2. ensi vuonna. Sen nopeampia toimenpiteitä ei katsottu aiheelliseksi, sillä jostain käsittämättömästä syystä tupiin ilmestyi tarpeellinen määrä sotamiehiä.

Lomamatkalla

En ole varma, olisiko lomalle lähtöni toteutunut, elleivät asetoverini, erityisesti Sauli Halla-aho olisi siihen melkein painostaneet. Sauli yllytti anomaan työlomaa, mutta minulla oli mielessä pitää työlomaa keväällä sahapuiden ja rankojen ajamisen aikana. Helposti loman sain, kun olin anomuksen tehnyt ja toimistoon jättänyt. Paine anomuksissa oli vähentynyt, kun edellisen sunnuntain aikana olivat enimmät halukkaat päässeet kodeissaan käymään. Anoin ja sain kotiloman, joka oli sunnuntailomia pidempi ja joustavampi. Niin oli aikaa ja tilaisuus ainakin vähän tehdä vaikeampia ja rästissä olleita kotitöitä.

Lähdin lomalle perjantaina 8.11. iltajunaan, jolla oli välitön jatkoyhteys Ylivieskan suuntaan. Olin melkoisen väsynyt Kiuruveden ja Pyhäsalmen vaiheilla, mutta onneksi jaksoin pysyä valveilla Haapajärven asemalle tullessa. Siellä piti odottaa monta yöllistä tuntia, sillä juna Iisalmesta saapui Haapajärvelle kello 23.30, mutta kiskobussi sieltä Muurakseen lähti vasta 5.15. Onneksi sain yrittää nukkumista hämärässä ja viileässä odotushuoneessa, vaikka katkonaista siellä uni olikin, oli se sentään lepäämistä. Alkuosan ajasta nukuin ilmeisen sikeästi, kunnes kylmän väristykset herättivät. Viimeisen tunnin aikana pyrin saamaan lämmintä kävelemällä ympäri odotushuonetta, ulos en uskaltanut mennä, lukitusta ovesta ei olisi ollut pääsyä takaisin sisälle. Saatuani itseni lämpimäksi, kirjoittelin pohdintoja ammunnoistani. Helpotti kuitenkin pääsy lämpimään lättähattuun, jolla nimellä silloisia kiskobusseja kutsuttiin. Oma vaiheensa lomamatkallani oli 12 km kävely Muuraksesta kotiin, mutta sen matkanhan olin kävellyt ennenkin.

Kotona olosta minulla ei ole jäänyt muistiin paljoakaan, en ehtinyt kotona, enkä loman jälkeen kasarmillakaan kirjoittamaan kokemuksistani, eikä niitä muutenkaan ole mielessäni säilynyt. Kotiloma oli hieman sunnuntailomaa pidempi, joten sunnuntain jälkeen saatoin vähän auttaa kotitöissä. Lauantaina tuskin paljoa jaksoin tai ehdin tekemään, mutta lienen ainakin navetalla jotakin puuhastellut. Lyhyeksi jäi silti aika tehdä kotitöitä, mutta varsinaista työlomaa suunnittelimme vasta kevättalvella anottavaksi.

Kiikaritähtäin

Ensimmäiset pari päivää tutkimme ja haravoimme aluetta, jolla joukkueet olivat harjoitelleet lomani aikana. Joltakin mieheltä oli pudonnut kevyen singon kiikaritähtäin maastoon ja jäänyt piiloon vajaan kymmensenttisen lumen sekaan. Sitä muutaman hehtaarin harjoitusaluetta kävelimme muutaman metrin välein samaan suuntaan, sitten ristiin samaan tapaan toisin päin. Tähtäintä emme kuitenkaan löytäneet. Periaatehan armeijassa oli silloin, että kukin mies vastaa taloudellisesti henkilökohtaisista tarvikkeistaan. Tähtäin ei ollut kenenkään henkilökohtainen varuste, vaan lainattu koko joukkueen käyttöön yhden päivän harjituksen ajaksi. Se olisi myös ollut kohtuuttoman hinnakas yhden miehen maksettavaksi, siksi oli uhka, että ellei se löydy, tähtäimen hinnasta peritään jokaiselta joukkueen jäseneltä niin, että armeija saisi hinnan kokonaan. Siitä syystä etsimme aivan mielellämme, ja kun sitä murikkaa ei löytynyt, olimme varmoja että maksamiseen se menee.

Myös minä olisin ollut maksuvelvollinen joukkeen jäsenenä, vaikka olinkin lomalla kyseisen harjoituksen aikana. Saimme sentään lupauksen, että esimiehemme pyytävät apua pioneerikomppanialta, ja miinaharavalla he kadonneen tähtäimen löysivätkin, kun samalla harjoittelivat kyseisen haravan toimintaa käytännössä.

Vanhemman ikäluokan alikersanttien kotiuttaminen lähestyi, ennen sitä oli järjestetty harjoitus, jossa he testasivat ja näyttivät oppimiaan johtamistaitoja. Osallistuin kyseiseen harjoitukseen keltaisten, pienen maaliosaston puolella, jota vastaan siniset, varsinainen harjoitteleva joukko hyökkäsi ja jonka asemia se pyrki valtaamaan. Ryhmäämme tuli johtajaksi Sauli Halla-aho, entinen kansakoulukaveri ja mukava mies, jonka koti sijaitsi Savijärven asutusalueella. Meidät, keltaiset, vietiin autolla metsään ja asemiamme valmistelemaan. Siniset etenivät marssimalla hyökätäkseen asemiamme vastaan.

Pääsimme siis kyydissä maastoon illan suussa, etsimme paikan puolijoukkueteltalle ja valmistimme teltan yöpymiskuntoon, nukuimmekin siinä suunnilleen koko yön. Asiaan kuului myös asemien ja vartioinnin valmistelu lähimmän mäen päälle, vaikka niistä ei minulla olekaan muistimerkintöjä. Ainoaakaan vartiovuoroon herätystä en muista, mutta

varhain aamuyöllä tuli hälytys. Juoksin muiden mukana valmiisiin, illalla katsottuihin asemiin, muutama mies ryhmästämme jäi kasaamaan telttaa ja vartioimaan varusteitamme. Odottaminen talvisen viileissä, lumella näkösuojatuista asemista alkoi tuntua pitkältä, eikä hyökkääjästäkään ilmennyt muita merkkejä, kuin kauempaa kuuluneet hajalaukaukset. Jossakin siis kuitenkin taisteltiin tai olivat taistelevinaan.

Pitkän ja piinallisen odotuksen jälkeen alkoi paukuttelu edessäme olleen rinteen altakin, ja kun sieltä oli vyörymässä miesten paljous asemiimme, saimme vetäytymiskomennon. Vetäytymisen järjestelmällisyydestä minulla ei ole aavistusta, näin pimeässä vain muutaman marssivan miehen edessäni ja kuulin hiljaista jutustelua edestä ja takaa. Avonaisessa jonossa marssimme pimeyden vallitessa ja odotin, että pian järjestäytyisimme uusiin asemiin. Emme järjestäytyneet, vaan näennäinen pako jatkui. Välillä Sauli keskusteli kenttäpuhelimella, ilmeisesti esimiehensä kanssa. Saavuimme päivän valjettua mukavaan paikkaan, johon viritimme tulen ja aloitimme pakeissa lumen sulattamisen ja sen kiehuttua joimme teetä ja söimme eväitä. En muista, laadimmeko asemia eri puolille, kuten asiaan kuului, vartiovuorot sentään järjestimme.

Toisen sotaharjoituspäivän kallistuessa iltapäivään, sai Sauli puhelimitse ohjeen liikkeelle lähdöstä ja suunnasta. Ennen pitkää saavuimme maantielle, marssimme sitä muutamia satoja metrejä. Tien varressa oli sotilaita hajanaisina ryhminä, jotkin ryhmät jonottivat kenttäkeittiölle, joka oli vedetty piiloon puiden taakse. Pienen odotuksen jälkeen saimme mekin komennon mennä parijonoon pakkiemme kanssa, ja niin saimme kukin hernekeittoannoksemme, jonka söimme hyvillä mielin leipälaukusta kaivetun näkkileivän eli vanikan kanssa. Syötyämme ja odotettuame kuului komento järjestäytyä tielle kuorma-autoilla tapahtuvaan kuljetukseen. Minulle tämä jäi ainoaksi sotaharjoitukseksi, syistä kerron varmaan myöhemmin.

Seuraavalla iltalomalla kertoi kiväärikomppaniassa palvellut Ernst Pannula muistoja sotaharjoituksesta, miten hän ei ollut ehtinyt syömään koko päivänä mitään. Metsässä hänen ryhmänsä oli parikin kertaa ehtinyt tauolla keittämään ja hauduttamaan teensä, mutta kun oli asettunut sitä juomaan, oli kuulunut komento avojonoon ja marssimaan. Illan lähestyessä he olivat tulleet ruokintapaikalle, saanut ajallaan hernekeiton pakkiinsa, mutta asetuttuaan puun juurelle syömään, oli kuulunut mars mars komento järjestäytyä maantielle parijonoon kasarmille kuljetusta varten. Ei auttanut kuin kaataa herkullinen keitto puun juurelle ja noudattaa komentoa. Enstin tapa ja äänenpainot kertoessaan tekivät jutusta mieleenpainuvan elämyksen, varmasti se oli mukavampi kuulla ja kertoa, kuin itse metsässä nälkäisenä kokea.

Muistiosta: --Mitä alokas tekisi, jos näkisi jään pettävän alikersantin alla?

Moku: Seuraisin katseella herra alikersantti.

Kirje kotoa

Olin lähettänyt kotiin useita kirjeitä saamatta niihin mihinkään vastausta. Harkitsin jo kirjoittamista jonnekin naapuriin tai vaikka jollekin kylämme uskovaiselle. En ehtinyt kirjettä aloittaakaan, kun kaivattu kirje lopulta saapui. Vilho sen oli kirjoittanut, hän kertoi äidin lopulta päässeen käymään kotona, jossa lähettämäni kirjeet odottivat häntä avaamattomina. Vilho selitti kirjeessään, ettei avannut kirjeitä, koska toisten kirjeitä ei saa avata. Ei ollut kellekään välähtänyt mieleen, että kirjeet olisi voinut viedä äidille silloin, kun kävivät häntä katsomassa. Mahdollista olisi ollut myös lähettää edelleen avaamattomina tai kysyä äidiltä avaamiseen lupa. Silloin oli kuitenkin mennyt niin, ja äiti oli lukenut kaikki kirjeeni samaan vauhtiin.

Vilho kertoi äidin voivan vähän paremmin, kotona saa olla toistaiseksi, mutta ehdottomasti vuodelevossa. Vilho ja pienemmät veljet olivat hoitaneet lehmät, kahden viikon ajan oli kodinhoitaja saanut olla meillä, jona aikana oli ainakin lypsänyt, osittain myös hoitanut. Kun kodinhoitajan kaksiviikkoinen oli ohi, jäi lehmien hoito pelkästään veljien huoleksi. Rauhalan Irene oli käynyt lypsyllä . Kirjeen saantini hetkellä siellä oli joku toinen kodinhoitaja, kahden viikon jaksoissa heitä paikkaansa kunta lähetti, pidemmät jaksot olivat kiellettyjä. Metsän olivat veljet raivanneet valmiiksi ja katkoneet sahapuut, joita en ehtinyt syksyllä katkoa. Mitään varsinaista hätää eikä loman tarvetta tuntunut olevan siinä vaiheessa.

Äiti oli neuvonut veljiäni lähettämään minulle paketissa jotakin kotoista syötävää ja luettavaa. En enää muista, mitä purtavaa sain, ehkä ainakin pannukakkuja ja kotoista leipää, mutta ainakin Päivämiehiä siinä sain ja olivatkin sopivaa matkalukemista sitten, kun istuin junassa matkalla kotilomalle.

Äidin kirje

Löysin yhden äidiltä saamani kirjeen, kopioin sen tähän näyteeksi.

Karmala 27.10.61

Jumalan rauhalla tervehdin sinua täältä kotoa. Olet varmaan odottanut jo kirjettä, sain illalla sen toisen kirjeen. Tulin illalla vasta sairaalasta, tämä minun sairauteni oli vakavampi kuin alkuun luultiin. Olin ollu viikon kun lääkäri taijolla sanoi, että verisuonia on katkennu päässä. Sanoi kumminkin, että ei niin vaarallinen, pitkäaikaisen hoidon tarvitsee. Olen kotona nyt vaan aivan vuoteessa, kahden kuukauden lepo. Kodinhoitaja oli kaksi viikkoa, nyt ei ole ketään. Vilho hoitaa lehmät, laittaa ruuvat, oli pessy pyykinkin eilen. Lypsämään Vilho on opetellu, Tähikin lypsää, Omenaa pysty kun se potkii. Irene on käyny lypsyllä, vaan ensi viikolla Irene lähtee Keijon kanssa Ruotsiin.

Olet varmaan kiinnostunu siitä Hakosten touhusta, kun olin sairaalassa, oli täällä käyny kaksi kertaa poliisit. Seuroja täällä ei ole ollu, eikä ole tietoa milloin on. En osaa muuta erikoista kirjoittaa, toiset täällä on ollu tervennä nimittäin täällä kotona.

Leppäsen Irja se on ruumishuoneella. Terttu Honkalan Martin kanssa kihloissa, tulee siitäkin pari, kumpikin juovat viinaa, hirvittää ajatellakaan niiden touhua.

Meidän pitäisi saada palvelija kahdeksi kuukaudeksi, kunta on luvannu maksaa palkan, täytyy yrittää kysellä jostain. En osaa muuta, jää Jumalan rauhaan, monin terveisin äiti. Tuomo. ANITTA

,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,

Omat kommenttini: En muista sitä Hakosten asiaa, niitä oli useita eri aikoina. Palvelija tarkoitti silloisessa puheessamme samaa kuin kotiapulainen myöhemmin. Sain kotoa muussa yhteydessä sellaisenkin pyynnön, että jos Kuopion seudulta tietäisin halukkaan, voisi sieltäkin lähteä. En ollut tarpeeksi tutustunut kuopiolaisiin, että moisen pyynnön olisin jollekin esittänyt. En ehtinyt tutustuakaan, kun tuli eteen paikkakunnan vaihto.

Housut

Minun asiani kasarmilla sen sijaan eivät olleet mallillaan, eivät ainakaan tiistain tupatarkastuksessa. Armeijassa on miesten pidettävä varusteistaan hyvää huolta, saumat on harjattava huolellisesti, niissä ei saa olla pölyä eikä kulumisen nöyhtää. Olin edellisen viikon tiistaina harjannut huolellisesti lomahousujeni saumat, ja ne tulivat aivan puhtaiksi. En arvannut että yhden iltaloman käyttö kuluttaisi saumoihin uutta nöyhtää melkoisesti. Niin oli kuitenkin käynyt, enkä ollut aikeeni mukaisesti ehtinyt niitä uudelleen harjaamaan. Syynä oli lumisade, erityisesti lumityö, johon minut komennettiin varushuollon ajaksi, ja johon jouduin lähtemään huoltoa varten avaamani vaatekaapin äärestä.

Aikeeni oli tarkistaa ainakin kenttäpuvun ja lomapuvun saumat, mutta siihen tuli päivystäjä, joka määräsi neljä miestä lumityöhön, minut yhtenä siinä joukossa. Kun työn jälkeen palasimme tupaan, olivat alokkaiden varusteet jo jakkaralla, minulle tuli kiire rakentaa oma pinkkani, eikä ajatustakaan että olisin ehtinyt vaatteitani harjaamaan. Tosin en ollut ainoa "huolimaton," jolta jäi iltaloma silloin pitämättä. Harmitti kyllä, etten päässyt iltalomalle ja Rauhanyhdistyksen ompeluiltaan, joihin todella halusin. Päätin kuitenkin olla jatkossa huolellisempi, etten jättäisi sellaisia asioita viime hetken varaan.

Ammuntoja

Ensimmäisten, alustavien ammuntojen jälkeen varsinaisiin pitkän matkan ammuntoihin meillä oli käytettävissä kaksi ampumarataa. Neulamäen radan maastossa yövyimme teltoissa, niin saimme kokemusta siihen, sotilaalle välttämättömään taitoon. Sinänsä oli mukava oppia teltan pohjustaminen ja pystyttäminen, tosin vain alustavasti. Neulamäki muodostui tavallaan lyhyiden leirien paikaksi, ehdimme siellä useitakin ammuntoja suorittaa. Samoilla radoilla saivat vuoronsa ja kävivät muutkin komppaniat, joten vuorot piti käyttää tarkoin hyväksi. Minä en hyvistä yrityksistäni huolimatta päässyt kolmatta luokkaa parempaan suoritukseen, senkin sain tavallaan mutkan kautta, yhdistelmänä eri ammuntojen tuloksista. Ihmettelin silloin sitä, sillä ensimmäinen laukaus 300 metrin matkalta meni hyvin taulun keskelle, siis kymppiin. Seuraavat pari, kolmekin laukausta osuivat kohtuullisesti, mutta sen jälkeen alkoi taulu hämärtyä, jopa hyppiä silmisssä. Sellaisessa tilanteessa on osuminen onnen kauppaa, eikä kellekään silloin juolahtanut mieleen optikon tutkintaa.

Vasta kymmeniä vuosia myöhemmin, veljeni Pentin neuvosta, menin optikon tutkittavaksi silmälaseja varten. Tutkinnassa minulla ilmeni kaksi hankalaa taitovirhettä, piilokarsastus ja hajataitteisuus. Kun sain tutkinnan perusteella silmälasit, muuttui näkökykyni ja -tarkkuuteni ratkaisevasti. Samalla loppuivat myös pitkien matkojen jälkeiset päänsäryt. Mikähän vaikutus olisi sellaisilla laseilla ollut ammuntasuorituksiini, se asia taitaa jäädä testaamatta. Marraskuun viimeisen päivän ammunnassa olin suurimman osan ajasta näyttösuojassa, kun paremmat ja aliupseerikouluun lähtevät ampuivat 300 metrin ammuntoja. Tulipa samalla opituksi osumien näyttömenetelmät varrellisella merkillä taulun edessä niin, että ampujat ja valvojat saivat jokaisen laukauksen jälkeen tietää tuloksen. Puolitoista vuorokautta siellä viivyimme, illalla oli pimeäammuntaharjoituskin.

Toinen, Saarijärven rata, oli lähempänä kasarmeja, siellä kävimme yleensä päivän tai puolen päivän jaksoissa. Ne kaksi ampumarataa ehtivät tulla tutiksi Kuopiossa viettämieni kuukausian aikana. Valan jälkeen samalla viikolla suoritettiin rästiammuntoja melkein koko viikon ajan.

Kokelaat

Vanhemmasta ikäluokasta valmistuneet upseerikokelaat ilmestyivät komppaniaamme eräänä marraskuisena sunnuntain aamuna 12.11.1961. Ensimmäisessä aamuisessa puhuttelussa eräs heistä totesi että meistä on tullut velttoja ja siksi jouduimme aamulenkkinä juoksemaan tavallisesti reippaasti kävelemämme lenkin läheisen vanhan varaston ympäri. Kyseinen kokelas tehosti käskynsä marsmars komennolla. Siitä sain aiheen kirjoittaa joitakin paloja sotiasmuistiooni. En tiedä moniko kavereistani kopioi niitä omiinsa.

Muistiosta: Aika kului, päivät vieri. Monet aamut ohi meni. Aamuna marraskuun sunnuntain olivat kokelaat tulleet. Käytävät täyttävät -- alokkaat näyttävät pelkonsa salaavan, jos sitä lie ensinkään. Mitäs noita nyt pelkäämään!! Rohkeasti siis käytävään.

-- Kokelas: "Kun sanon kerta, kierrätte tämän harmaan rakennuksen. Kerta!

Eräs alokas kiertää kokelaan selän takaa ja asettuu taas paikalleen.

-- Kokelas: miksi ette kierrä tuota rakennusta?

Alokas: "Herra kokelas sanoitte, kiertäkää tämä harmaa puurakennus ja minä kiersin.

Kokelas: "Onko alokkaalla lainata 20 mk?"

Alokas (taskujaan kaivaen) Kyllä kai sen verran löytyy.

Kokelas: "Eikö alokas tiedä miten esimiestä puhutellaan?"

Alokas: "Ei ole, herra kokelas."

Totuuden nimessä on todettava, etteivät uudet kokelaat olleet meille sellainen rasite kuin edellisistä sketseistä voisi päätellä, ei vaikka ensimmäisen aamun ripeyden nostatus saattoi antaa sellaisen vaikutelman. Erilaisia viestejä kuulin joistakin kiväärikomppanioista. Kertoivat että jossakin komppaniassa oli päivystävä upseeri tullut komppaniaan, jossa komppanian päivystäjänä toiminut kokelas oli tehnyt ilmoituksen: "Komppania iltalomatarkastuksessa." Kun sotilaat olivat käytävällä kiväärivarustuksessa, kivääriotteita harjoitellen, oli kyseinen päivystävä upseeri kysynyt: "Aiotteko lähettää heidät kiväärivarustuksessa kaupungille?" Sellainen ei ollut suinkaan tarkoitus, ja kun oli jo muutamia iltalomia peruutettu, aiheutti se laajemman tutkinnan prikaatin alueella.

Siitä kertoi minulla komppaniaamme päällikön sijaiseksi komennettu vänrikki, muistaakseni Matikainen nimeltään. Hän kutsui ainakin komppaniamme alokkaat työhuoneeseensa kahdenkeskiseen puhutteluun, niin myös minut. Tarkasti, ystävälliseen sävyyn hän tiedusteli, ovatko komppaniamme kokelaat käyttäytyneet tarpeettoman ankarasti. Kun minulla ei ollut moitteen sijaa sanottavaksi, hän kertoi puhuttelun syynä sen, mitä edellä kirjoitin. Hän kertoi myös iltalomien peruutuksista ja samalla periaatteesta, että kun komppanian päällikkö on iltaloman myöntänyt, ei kokelaalla ole oikeutta sitä peruuttaa. Samalla hän kehotti ilmoittamaan, jos joskus ilmenee vaikeuksia, ja ettei ilmoittajalle tule vaikeuksia hänen taholtaan. Lopuksi vänrikki kielsi kertomasta siitä puhuttelusta, sillä tarkoitus oli hiljaisuudessa, ilman julkisuuden muokkaavaa vaikutusta, selvittää ja tarvittaessa rangaista väärinkäytökset.

Harjoitushälytys

Keskiviikkona 22.11. poikkesi ohjelma illan käskynjaolla ja sen jälkeen komppanian ilmoitustaululle sijoitetusta. Päivästä piti tulla normaali, ennalta kerrotun ohjelman mukainen, mutta kohta aamun kokoontumisen lopulla meille kerrottiin, että melko pian meidän pitääkin olla järjestäytyneinä komppanian eteen hälytysvarustus mukanamme. Seurasi tiivis puolituntinen tuvissa kaappiemme edessä, kun jokainen yritti muistaa ulkoa, mitä kaikkea siihen hälytysvarustukseen kuuluikaan. Jännitti minuakin, olin aivan varma että jotakin minulta unohtuu. Kuitenkin mieleen painamani varustenimikkeiden luku auttoi muistamaan myös itse nimikkeet. Varsin monelta oli jotakin unohtunut, vaikka yrittivät naapurin toimia seuratenkin varmistaa vaaditut varusteet. Meitä oli vain 5 tai 6 poikaan Pst komppaniassa, jotka sinä keskiviikkona pääsimme iltalomalle. Jokaisesta puuttuvasta varusteesta antoivat yhden illan iltalomakiellon.

Joukkueemme johtaja tarkisti sitten komppanian edessä erikseen jokaisen varusteet, sain olla osaltani kiitollinen, että Jumala auttoi pääsemään ompeluiltaan Rauhanyhdistykselle. Joutilaina jännitimme tarkastukden jälkeen ulkona, minne siitä lähdettäisiin. Mitään ilmoitusta lähdöstä ei annettu, vasta vähän ennen ruokatunnin alkua saimme luvan järjestää tavarat kaappeihimme.

Kouluvaara ja korpraalit

Sotilasmuistiosta: Kouluvaara ohi! 24.11. Kannattaa hurrata.

Lystin vuoksi kirjoittelen täyteen sivun tään, Kaksisataa meni rikki, AU.n pojat määrättiin. Ken nyt selvis rytäkässä, hetkeks vielä tänne jää. Pian ollaan kesäkuussa, sitten se on elämää! Käytetään nyt kylmä talvi lämpimässä armeijan, mutta ilmain lämmettyä, arvaa minne matkustan!!

Oliko tuo nyt vaikeaa? Tietysti siviilijunalla siviiliin.

Sinä päivänä ilmoitettiin aliupseerikouluun komennettavat, samana päivänä saapuivat komppaniaamme uudet korpraalit, jotka olivat saaneet oppinsa aliupseerikoulussa.

Sotilasmuistiosta: Jotakin ois kirjoitettavs uusista korpraaleista, jotka tulivat pimeänä marraskuun iltana. Eivät he paljoa puhuneet, tulivat vain ja kantoivat nyyttejään alakäytävällä, yhden yön olivat ja lähtivät pois! Ehkäpä pian kuitenkin tulevat takaisin, saa nähdä, millaista vipinää yrittävät aikaan saada. Epäillä sopii, että se taitaa jäädä yritykseksi, sillä vanhat ovat jättäneet taakseen jo yli 40 aamua!

Korpraalit tulivat 24.11. illalla.

Lomapohdintaa

Olin jo aiemmin syksyllä kirjoittanut kotiin, että jos tarvitsee, voin anoa ja saada sunnuntailoman. Kotoa lähetetystä pyynnöstä saattaisi olla apua loman saantiin, mutta silloin ei loma tuntunut kovinkaan tärkeältä. Kun äiti oli ollut kotona vähän aikaa, alkoi hänen vointinsa heiketä ja lääkärit alkoivat puhua hoitotarpeesta keskussairaalassa Jyväskylässä. Vilho kirjoitti, että olisi hyvä, jos ehtisin käydä kotona ennen äidin lähtöä kauemmaksi kotoa. Niin aloin pohtia, millaista lomaa anoisin. Sunnuntailomat olivat tavallisia, mutta melko lyhyitä. Alkoivat lauantaina kello 12.00, loppuivat maanantain aamuna kello 7.00. Aikaa kotona olemiseen olisi siis melko vähän, eikä sunnuntai ainakaan tärkeiden töiden tekemiseen sopisi. Vanhemmat miehet, erityisesti Sauli Halla-aho, suosittelivat kotilomaa, joka oli silloin tarpeen mukaan 2 – 5 vuorokautta, ja siihen mahtuisi arkipäiviä enemmän.

Joulukuun ensimmäisen sunnuntain ajaksi en lomaa anonut, anojia oli muutenkin paljon, eivätkä kaikki lomaa saaneet. Yksi este sen sunnuntain seudun lomahaluttomuudelleni oli maanantaina 4.12. vannottava sotilasvala, josta kukaan ei olisi lomaa saanut, kaikkien piti olla mukana valaa vannomassa, niin olin minäkin, halusinkin olla. En olisi saanut kotilomaa siinä vaiheessa, sillä erillistä valatilaisuutta eivät mielellään järjestäneet yksittäisille alokkaille.

Puijolla

Sain tasautetuksi hiukseni alakuivaushuoneessa, josta palasin tupaamme. Siellä oli pari poikaa pukemassa lomapäällystakkeja, he kertoivat lähtevänsä käymään Puijolla, Minä tietysti innostuin mukaan ja niin pukeuduin ja lähdimme katsomaan sitä ihmeellistä suurta hyppyrimäkeä. Kävelimme laakson tietä poikki, nousimme ensin loivaa, mutta yhä jyrkkenevää rinnettä. Nousun loiventamiseksi tie oli rakennettu rinnettä kiertäväksi, nousua tuntui riitävän loputtomasti, mutta pääsimme sentään hyppyrin nokalle. Siinä riitti ihmettelemistä, en edes pienen mäen hyppyrin alta uskaltaisi laskea suksilla enkä kelkallakaan.

Nousimme sitten suuren mäen nokalle portaita, joiden määrää en huomannut laskea. Yli sata metriä oli jyrkkää mäkeä silloisen ison mäen hyppyristä alaspäin. Silloin tällöin olen muistellut käyntiä Puijolla ja silloisessa tornissa. Muutama vuosi sen jälkeen se matala torni on purettu ja tilalle rakennettu uusi, näyttävämpi, joka taitaa siellä pyöriä vieläkin.