Rajahoikassa kylässä

  Isä kävi usein lapsuuden kodissaan, kalastamassa tutuilla järvillä, ja varmaan muutenkin tuttuja paikkoja katsomassa. Ainakin yhden juhannuksen edellä hän kävi kalassa lapsuutensa järvillä, tavoitteena saada syötävää, ja vaihtelua juhannuspöytään. Pari päivää siellä meni, yöllä oli isä tullut kotiin, ja kaloja saatiin syödä.

  Kerran isä otti minut mukaansa, jäin kylään mummun luokse. Mummun sängyssä oli mukava nukkua. Saunassa hieroin polveani, siinä kiertyi likarullia ja hilseillyttä ihoa. Mummu katsoi, kun ihmettelin ilmiötä, hän sanoi sen olevan Karmaalan karstaa. En osannut olla kotona hiljaa, vaan kerroin tapauksen

äidille. Ei tainnut äiti ilmaisusta tykätä, koska sanoi, että nyt sinun polvestasi lähtee Rajahoikan karstaa, sano se Rajahoikan mummulle. Sanomatta on jäänyt. Monta muutakin kertaa olen käynyt kyläilemässä lapsuusvuosieni kodissa, niistä on monta tarinaa muisteltavana. Jääkööt tuonnemmaksi, toisten tapahtumien yhteyteen, niihin liittyy muistoja, jotka haluan kertoa erillisinä tapahtumina.

  Eräältä talviselta kyläreissulta muistan hirmu suuret kalat. En tiedä, mistä järvestä ne oli pyydystetty, ehkä Kotajärvestä tai Syväjärvestä. Rajahoikassa oli pitkä penkki, jota sanottiin lavihtaksi. Kalojen pituus oli enemmän, kuin puolet lavihtan mitasta. Se antaa arvion noin metrin mittaisia, tai hiukan enemmänkin kalan mitaksi. Ei ole tajunnassani, olivatko kalat haukia vai mateita. Jompia kumpia kuitenkin. Pyyntikeinokin on minulle salaisuus, ymmärtääkseni ne olivat rysällä saatuja. Täällä Karmalassa isä pyydysti kaloja rysällä, jota hän, mutta enemmänkin äiti kutoivat.

  Niillä kyläreissuilla pääsin kerta kerralta enemmän tutustumaan Rajahoikan maisemiin ja elämään. Siellä jatkoivat elämäänsä Arvi-setä, mummu, ja Iida-täti, Jukka miehensä kanssa. En tosin muista, missä välissä täti meni naimisiin. Sekin on oma tarinansa, jonka säästän erilliseen tarinaansa. Jukka Valkama tuli Soinista niin sanottuna lentojätkänä kortteeraamaan Rajahoikkaan, siksi häntä sanottiinkin Soinin Jukaksi. Iida täti oli hiljainen, varmana vanhanapiikana pidetty. Olipa äitini kuitenkin huomannut, että kylälle lähtiessä oli Iida täti lähtenyt hiihtämään tai kävelemään. Aikojen päästä oli Jukka lähtenyt samalle tielle. Oli äiti sanonut mummulle, että Iita seurustelee. Mummu väittämään, ettei Iita mene koskaan naimisiin. Äiti oli vastannut, että menee, ellei ennen, niin sitten, kun mummusta aika jättää. Aikanaan he menivät naimisiin, heille syntyi lapsiakin, Hilda niminen tyttö kuoli pienenä. Sylvi ja Niilo elävät ja voivat hyvin tänäkin päivänä.

  Rajahoikan lähteisiin tutustuin. Tein pillejä koiran- tai  muista putkista, tai imeskelin lähteen vettä heinänkorren läpi. Ehkä ne tapahtuivat eri käynneillä, mutta väliäkö sillä. Tapahtumat ovat niin sekaisin, etten täysin osaa erotta, mitä milloinkin tapahtui, ja montako kertaa olin niissä maisemissa.

Yhden kyläreissun aikana kotona tapahtunut vaikutti myöhempiin kannanottoihini. Äiti oli sanonut meille maidosta, että juopas nyt mammaa. Kun tulin reissulta takaisin kotiin, oli Vilho sillä aikana alkanut sanoa, maitoa. Minä puhuin vielä mammasta, eihän minulle oltu muuta opetettu. Kovasti ärsytti kun sitten kaikki kotona kiusoittelivat minua, että en osaisikaan sanoa maitoa. Olisinhan minä osannut, mutta veljen edistyminen ärsytti niin, että en vähään aikaan muuta halunnutkaan, kuin puhua mammasta. Sitä muistellen olen sanonut, että lapsille pitäisi sanoa sanat oikein. Monet puhuvat lapsellisesti, ja vääntävät sanoja lapsen kielelle. Kuitenkin lapsi alkuun sanoo sen väärinkin sanotun omalla, väärällä tavallaan. Lapselle se olkoon sallittu, mutta muistoni mukaisesti sanat pitäisi sanoa oikein, vaikka ääni olisi maanittelevakin. 

  Perheemme lähdettyä Rajahoikasta, sinne jäi Arvi-setä, Iida-täti miehensä Jukan kanssa ja mummu. Iidan ja Jukan perhe muutti kohta Nuottijärvelle ja sitten Pihtiputaan puolelle Tiippanoiden taloon, joka tunnetaan nimellä Rajanurkka, vaikka sitä nimeä ei silloin käytetty.

  Arvi-setä oli palannut sodasta terveenä, sikäli kuin sieltä kukaan terveenä tuli, sellaisesta rääkistä ja jatkuvasta hermo- ja fyysisestä paineesta. Aikansa ympäristöä poikamiehenä katseltuaan, hän alkoi miettiä, että vaimo pitäisi saada. Hän tapasi pari muurasjärvistä tuttua, luotettavaa miestä. Heille hän kertoi huolensa, akka pitäisi saada, mutta mistä sellaisen löytäisi. Miehet panivat viisaat ajatuksensa yhteen, muistivat Nurkkalan Ainon. Siinä olisi Arville sopiva vaimo, pitokokkikin.

  Tapaaminen järjestettiin. Rakkaus syttyi heti. Pian he menivät naimisiin, Aino muutti Rajahoikkaan. Alkoi yhteiselämä, johon minäkin joskus satuin lähelle pääsemään. Toki naimisiin mennessä kuluu rahaa. Siksi myytiin puita yhtiölle Rajahoikan metsästä. Siinä tuli jotakin kautta tieto isälle, hän kertoi sen äidille. Olin kuulemassa keskustelun, miten isä sanoi ja äiti heti isolla äänellä päivittelemään, että mummuhan oli sanonut, ettei Rajahoikan mehtää myyvä, ennen kuin hänen päänsä on kallistunut, milläpä muuten toistenne osuuvet maksatte. Nyt oli kuitenkin metsäkauppa tehty, rahojen käyttö menossa. Kertoivat sellaistakin juttua, että olisi nuori pari kirjoitellut nimiä seteleihin. Tyyliin Arvin raha, Ainon raha...

  Olin lähdössä Rajahoikkaan kesällä siihen aikaan. Äiti antoi tehtäväkseni pyytää sedältä, että antaisivat meillekin vähän niistä metsärahoista. Enhän minä sitä uskaltanut sanoa, ujostutti kovin, pienikin olin silloin. Jälkeenpäin ajatellen, olisi asia isälle paremmin kuulunut. Miksi hän ei siitä huolehtinut, en osaa edes arvata, aavistelen vain jotakin.

  Jonakin loppukesän aikana olin Rajahoikassa. Löysin ison suokuokan, jonka kanssa menin alankoon vesijuoksulle. Siellä avasin kuokalla vedelle kulkutietä. Arvi-setä käski minun riipiä heinänsiemeniä Isonpellon laidasta. En siinä viihtynyt, mieluummin heiluin kuokan kanssa. Veden virtaaminen oli mukavaa katsottavaa, ja mukava oli avata reittiä vedelle. Setä päivitteli vaimolleen Ainolle, ettei se viitsi heinänsiemeniä riipiä. Mieluummin heiluttaa sitä raskasta kuokkaa.

  Jonkin Rajahoikkaan lähdön edellä äiti kehotti pyytämään Arvi-sedältä vanhaa Raamattua lahjaksi. Kotiin lähtiessäni esitin pyynnön ujosti, setä ei Raamattua lahjoittanut, mutta antoi yhden lainaksi, siitä luin Vanhan Testamentin läpi ensi kerran ja Uuden Testamentin toisen kerran eläessäni.

  Erään Rajahoikasta paluun jälkeen minua odotti toisenlainen yllätys, meille kolmelle veljekselle, olivat Turusella tehneet nuket. Yhden kullekin, se oli harvinainen leikkikalu pojille. Olimme aikaisemmin leikkineet Kaijan kanssa, ja siinä mielistyneet hänen nukkeensa. Siitä olivat päätelleet, että nuket noille pojille pitää tehdä. En muista, kuka meistä sitä eniten halusi, vai oliko jokainen tasapuolisesti toivomassa, mieluisia ne kuitenkin olivat.

  Toisenlaisia leikkikaluja toi isä meille eräänä syksynä. Latojen seinistä hän oli irrotellut mainoksia vaalien jälkeen. Syksyksi sen muistan siitä, että äiti siivosi keräämiään puolukoita, ja me veljekset teimme niistä vaalimainoksista eräänlaisia koneita. Asetimme paperiarkin mutkalle, epämääräiseksi torveksi. Yksi meistä puisti tätä konetta, toinen nosteli yläpäähän aukosta "rumasia" marjoja. Sanoimme että, kun tänne panee "rumasia" marjoja niin tuolta tulee "rumasia" marjoja. Eräänlainen puimakoneen jäljitelmähän se oli, vaikka eivät marjojen siivousjätteet siinä miksikään muuttuneet.

  Kerran joulupukki toi meille, jokaiselle kolmelle veljekselle oman puuhevosen. Ne olivat kolmisenkymmentä senttiä pitkiä, taidokkaasti vestettyjä ja puukolla vuoltuja. Hieno pää ja harja, vartalo ja mahan ympärys olivat oikean näköiset. Jalat olivat vain vähemmän muotoiltuja, Kaksi jalkaa niillä oli, yksi edessä ja yksi takana. Oikeastaan etujalat olivat toisissaan kiinni samoin takajalat. Se puu ei olisi muunlaista rakennetta kestänyt. Mieluisa ne olivat, monta vuotta hoitivat virkaansa. En muista, kenen hevoselta ensiksi lohkesi yksi jalka, se siis jäi kolmijalkaiseksi. Siitä huolimatta kelpasi vielä. Lopulta ne heittäytyivät karkureiksi, löytyivät milloin mistäkin, taisi joku jäädä ulos talvenkin ajaksi. Lopulta lienevät joutuneet tulen ruoaksi.

  Hakosen Ville oli saanut Kainulaisen Aarnelta syntymäpäivälahjaksi hevosen kengitysvälineet. Niitä heidän lapsillaan oli joskus leikkikaluina. Pitkä, suoraleukainen pihti oli isä, hampaaton mies. Vaivalloisesti tasainen leuka jauhoi käpyjä hienoksi, kun Seppo sille niitä syötti. Isot hohtimet olivat äiti, sen ehjät, vahvat leuat musersivat kävyt helposti. Pienempiä hohtimia oli lapsina, niiden syönti oli helppoa, mutta suuri käpy oli niille liikaa, siitä ei pala irronnut helposti.