Rajahoikka

Liekö Pentti ja useampikin veljistäni sekä mahdollisesti Anitta, jotka marja- kala- tai muulla reissullaan osuivat Rajahoikkaan, syntymäkotiini. Siellä he havaitsivat, että peltojen heinät ovat korjaamatta ja kertoivat asian äidillemme. Saattoi olla äidin idea, että vuokraisimme pellot jonkin vuoden ajaksi. Kiinnostuin asiasta, otimme yhteyden ensin Arvin leskeen, Ainoon ja sen jälkeen perheelle määrättyyn holhoojaan, Einari Laitiseen. Molemmat hyväksyivät ajatuksen ja Einari laati vuokrasopimuksen.

.

Ensimmäisiä töitä Rajahoikassa

Kävin toki katsomassa, mitä töitä siellä pitäisi tehdä ja onko koneistus sellainen, että työt onnistuvat. Vanha, tuttu niittokone sieltä löytyi ja uudempi, hyväkuntoinen haravakone. Katsoin että hevonen on viisainta viedä Kojolanperän kautta, sieltä pääsee lähelle Nuorasen järveä, eväät ja kaikki tarpeelliset tavarat olisi siitä lyhin matka kantaa perille. Louhulasta Vilho lupasi hevosen, kertoi että kyllä se niitto- ja haravakoneet vetää, vaikka on jo vanha. En muista ketä kaikkia lähti mukaan, veljien ja Anitan koulut alkoivat pian, mutta varmaan he ainakin lauantaina kävisivät seivästämässä, kunhan saisin luokoa sitä varten. En muista kävivätkö.

Iltalypsyn jälkeen lähdin ajamaan kohti Kojolaa ja Nuorasen rantaa. Kaisa ja Vilho ajoivat polkupyörillä, he ottivat Nuorasen kanavan luona kärrystä maitohinkin ja osan eväistä, osa eväistä oli pakattu reppuuni. Hevosen valjaat kulkivat sen selässä ja niin lähdimme kävelemään kanavan vartta. Järven rannassa tie vaihtui poluksi, paikoin pehmeäksi kalastajien kulkuväyläksi. Neuvoin Kaisaa ja veljiäni jatkamaan polulla Nuorasen toiseen päähän, itse nousin hevosen kanssa kankaalle. Siellä oli vielä näkyvissä kymmeniä vuosia aiemmin avattu kärrytien väylä, jolle oli maanmittari osoittanut 4 metriä leveän kulkuoikeuden. Siinä tien pohja oli kovaa, paikoin kivikoistakin, joka kesti hyvin hevosen kavioiden alla.

Kohta järven ohitettuani oli noin 50 – 100 metriä leveän vesijuoksun ja pehmeämmän suon ylitys. Helppoa se oli hevosellekin, vaikka jalat painuivat suohon polvia myöten. Jalan kulkijat opastin kävelemään vanhaa pitkospuupolkua, ennen sotia tehdyistä pitkoksista oli vielä jäljellä sen verran, että niihin saattoi luottaa polun merkkeinä. Sitä paitsi se polku oli silloin vielä käytössä kun Arvin ja Ainon perhe oli sitä kävellyt. Monelle Lusikkanevan alueen isännälle se oli joka syksyinen työpolku, he metsiinsä kävelivät sitä polkua metsiinsä, niin se pysyi kunnossa. Toisin oli vanhalla kivisellä tiellä, jolla ei ollut kulkemisen tarvetta kellään ja jonka kautta olin lähtenyt kulkemaan Louhulan hevosen kanssa. Kuivalla, kovalla kankaalla ura oli selvä ja helppo kävellä, lähellä Puron niityn puroa polku ja kärryväylä yhtyivät, mutta tien kohdalla puro oli levinnyt niin, etten uskaltanut lähteä siitä yli kävelemään. Tiesin oikealla, hiukan ylempänä olevan helpompi puron ylitys ja kiersin sen kautta. Puron ylitys onnistui hyvin, mutta kun pyrin palaamaan takaisin Rajahoikan polulle, jouduin hämärtyvässä illassa tihenevään metsään. Reppu selässä sen läpi kävely hevosta taluttaen näytti mahdottomalta. Sidoin hevosen ohjaksista puuhun ja tunnustelin sopivan reitin pellon laitaan. Kulkureitin merkitsin ylös nostamillani sammaltukoilla. Jätin reppuni pihaan, kävin hakemassa hevosen liekaan pihanurmea syömään ja kallistuin yövuoteelle.

Aamulla siirsin hevosen uudelle syöntipaikalle, katsoin niitto- ja haravakoneiden kunnon ja tutkin heinikoiden kuntoa. Tuvan alapuolella oli niin hyvää apila- timoteiheinää, että päätin yrittää siitä heinänsiemeniä. Jospa se saisi puiduksi jotenkin, olihan talossa puimakone ja moottori, niiden kunnosta vain ei ollut tietoa.

Aamiaisen jälkeen valjastin hevosen niittokoneen eteen, seurasi minulle jännittävä vaihe. Olin nähnyt isän ja Arvi-sedän, ehkä muidenkin niittävän hevoskoneella, mutta minulle se kokeilu oli ensimmäinen. Onnekseni hevonen oli rauhallinen ja tottunut niittokoneen vetäjä, oma jännitykseni katosi muutaman kierroksen aikana ja työ alkoi tuntua mukavalta. Haravakonetta olin ajanut ennen Louhulassa ja kotona, siinä ei ollut jännityksen syytä ja niin sain ensimmäiset heinät karheille ja hevosen nauttimaan ansaitusta levosta ja tuoreesta pihaheinästä.

Ihmettelin Rajahoikan rautakankia, oikeastaan sen tylsyyttä. Se oli aivan tasakärkinen, miten sillä saa reikiä heinäseipäille? Yllätys olikin pellon pehmeys, tylsä kanki upposi siihen niin, että viidellä lyönnillä sain tarpeeksi syvän reiän heinäseipäälle. Toinen yllätys oli seipäiden pituus, muistin kyllä Arvi-sedän heinäseipäät pitkiksi, mutta sittenkin niiden pituus yllätti. Yletimme sentään nostamaan heinätukot seipään kärkeen, kun hangon varretkin olivat pitkiä. Pisimmät seipäät sain silti seivästää yksin, kurkottaa piti, mutta yletin kuin yletinkin.

Oli mukava tunne niittokoneella istuessa, kuuntelin terän rauhallista säksätystä, katselin heinien kaatumista terien iskiessä. Vaikka hevosmies oli siihen työhön tottumaton, oli hevonen tottuneempi, niin yhteistyö sujui hyvin. Olisi sujunut vieläkin paremmin, mutta heinikossa oli mataloita kiviä heinien piilossa. Kun en tiennyt niitä kaikkia tiennyt varoa, jossakin kivessä katkesi puinen ramppa, joka liikuttaa terää pienen pyörän ohjaamana. Piti etsiä puuta, mistä tekisin uuden rampan. Arvi-sedän kätköstä löytyikin sopivan paksu koivulauta, josta setäkin oli ramppoja valmistanut. Löytyi myös työkaluja, saha jolla sahasin rampan levyisen ja mittaisen palan laudasta. Kirves oli minulla oli, mutta löytyi kirves ja höylä Arvin työkaluistakin. Niillä sain muotoilluksi uuden rampan sopivaksi rautaisiin liitos-osiin. Kun sain Arvin veivarilla kaivetuksi reiät, pääsin sovittamaan ramppaa paikalleen ja sehän sopi kuin olisi siihen tehty. Niin pääsin jatkamaan keskeytynyttä niittoa.

Rajapellolle

Olin aloittanut niittämisen tuvan ja navetan väliltä, etenin sarka kerrallaan kohti riihtä, heinänsiemeneksi ajatellut sarat ohitin. Riihtä kohti sarat lyhenivät, heinän kasvukin oli siellä heikompaa, niitin ne kuitenkin. Sarkojen alapäässä oli kaksi sarkaa poikittain, ne niitin viimeiseksi ja samalla tavoitin Lähelaun eteen jatkuvat pidemmät sarat. Niin jouhevasti onnistui niittosarkojen kiertäminen sillä kerralla. Vilkaisin toki isollekin suolle, mutta se on puskittunut ja heinän kasvu olematonta, ettei sinne kannattanut mennä niittokoneen kanssa. Saatoin siis jatkaa lähteen puroon ylettyvillä saroilla ja edetä siitä alankoa kohti. Oli edessä alangon ylitys Ison pellon puolelle. Vaikka alangossa virtasi vettä jatkuvasti koko sen 25 metrin leveydeltä, alangon pohja oli kivistä, kovaa ja tasaista maata. Sen ylittäminen oli helppoa

Alangon yläpuolella sijaitsi Iso pelto, kovin suuri se ei ollut, mutta erikoisen muotoinen, lähinnä bumerangia muistuttava. Säännöllistä siinä oli vain epäsäännöllisyys ja kaltevuus. Hahmottelin aloituksen suunnilleen keskelle, täsmälleen sitä tuskin saattoi määritelläkään. Aloitin ensi ajon kaivon takaa, koko ajan pelto leveni ja kaartui oikealle. Hevosta piti ohjata sen mukaan, suoraan ajo ei tullut kyseeseenkään. Niin onnistui ensimmäinen ajo, paluu toisella rintuuksella oli loogisempaa ja helpompaa. Viimeksi jäivät lyhyet ja lyhenevät kaistaleet pellon ala- ja yläreunoilla.

Pitkäpelto oli normaali sarka, ainoastaan kalteva kuten muutkin mäen syrjän pellot. Isolta pelolta Pitkällepellolle pääsi yläreunaan muodostunutta normaalia peltoa ajaen. Alareunassa sillä kohdalla oli suurehko kivi, kiven reunassa lehtipuu, joiden juuresta virtasi vesi kuivanakin aikana. Moneen paikkaan sitä kankaan suuren lähteen vettä riittikin.

Samanlainen ylitys oli Pitkänpellon ja Pyöreänpellon, neliön muotoinen, kulmistaan pyöristyneen lyhyen saran välillä. Leveytensä puolesta se olisi sopinut Pitkänpellon jatkoksi, mutta silloisilla välineillä eivät olisi lukuisten kivien raivaus ja vesiojan kaivu onnistuneet. Siksi viljeltiin Pyöreä pelto erillisenä, eihän erillisyys silloisella menetelmällä mikään ongelma ollut. Pyöreänpellon niittäminen oli jatkuvaa hevosen pyörittämistä, kun oli päässyt alkuun, olikin jo toinen saran pää hevosen edessä. Se pelto tuli pian niitetyksi, oli aika siirtyä Rajapellolle. Tutkin luiskan alangon puolella ja totesin, että siitä pystyi ajamaan hevosella niittokoneen kanssa. Laskeutuminen sujui hienosti, samoin tasaista mutta puskittunutta alatietä Rajapellolle, siellä odotti yllätys.

Rajapellon heinikot

Heinikko oli hyvin kasvanutta timoteitä, saattoi paikoin olla apilaa joukossa. Sitä ei tarvinnut ihmetellä, mutta kun niittokone paljasti heinien alta koskemattomat perunapenkit, siinä oli ihmeen aihetta kyllin. Perunan varsia löysin heinikosta vain nimeksi, maasta ei löytynyt mukuloita, olivat paleltuneet sikäli kuin niitä oli ollut. Muistin Arvi-sedän kuolleen syksyllä kesken puinnin, ehkä hänen tarkoituksensa oli käydä kaivamassa perunat puinnin jälkeen. Kun ihmisten viikatemies ehti väliin, jäivät perunat kaivamatta. Näitä päättelin tiedon puutteessa, enkä usko paljoa erehtyneeni. Sen sijaan heinien niitto perunapenkeistä poikkesi hiukan normaalista, en voinut niittää lyhyeen sänkeen tavalliseen tapaan, vaan polkimella jouduin kannattelemaan terää. Siten estin terää tunkeutumasta multaan ja tylsymästä, samalla pysyivät heinät puhtaampina, vaikka väkisellä niihin vähän multaa sekoittui. Perunasarkoja oli kolme tai neljä, sen jälkeen jatkuivat normaalit, joskin heikomman heinikon sarat.

Niiden sarkojen yläpäässä, metsän reunassa sijaitsi Rajalato. Jossakin niillä seuduilla annoin hevosen levätä, luultavasti otin sen mukaan mennessäni pihaan syömään. Jatkoin syönnin jälkeen haravointia ja hevosen levättyä menin illan viileydessä jatkamaan niittämistä. Ennen pitkää pääsin kivijonolle, jossa oli vesijuoksu Moskuan kankaalta ja erikseen lähde kivialangossa. Piti kiertää Kokkilan tien kautta päästäkseen viimeiselle peltolohkolle. Lohko oli salaojitettu ennen sotia isän toimesta, risuilla ja riuilla oli isä täyttänyt avo-ojat ja sen jälkeen kyntänyt risut piiloon. Maaston laji ja muoto olivat sellaiset, että vaatimaton ojitus toimi kymmeniä vuosia. Saattaa toimia vieläkin, mutta metsitetyllä alueella sillä on vähän merkitystä.

Pitkä ei lenkki ollut Kokkilantien kautta, jossakin määrin kivinen, kuten Rajahoikan hevostiet olivat. Aloitin niittämisen, myötäpäivään katkeamaton kiertäminen oli nopeaa. Välillä annoin hevosen levätä ja katselin molempia Kokkilan teitä. Ylempää oli kuljettu enemmän sillä, tasaisella tiellä oli isä nuorena opetellut ajamaan polkupyörällä. Muita taidon oppimiseen soveliaita teitä ei sillä seudulla ollutkaan. Alempi Kokkilan tie oli ajettu Pyhäjärven ja Haapajärven rajalle, alempi Rajalato sijaitsi sen Rajapellon puoleisessa päässä, Kokkilan päässä tiet yhtyivät runsaaseen vesijuoksuun, tavallaan pieneen puron.

Hevosen levättyä jatkoin niittämistä, ensin niitin reunat kahdella tai kolmella vastapäiväisellä kierrolla, oletin niin saavani vaihtelua hevosenkin pään pyörähdykseen. Loput kierrokset pienellä keskusalueella menivät nopeasti. Lopuksi nostin ja kiristin terän pystyyn, kuljetusasentoon. Taisin viedä niittokoneen lähelle riihtä, puimakonekatoksen viereen odottamaan tulevaa kesää.

Seivästimme heinät, jotka odottivat vielä irrallisina. Haravoin hevosharavalla viimeiset heinät kasoihin, joista oli nopea seivästää urakka valmiiksi. En muista kasasimmeko parhaiten kuivaneita heiniä, ainakin kasuun valmistelun aloitin. Löysin seinustalta Arvi-sedän tekemän kasuulavan, jota päätin kokeilla saman tien, ja yllättävän hyvin se toimikin. Heiniä ei tarvinnut kuormatessa nostaa korkealle, kun lavan laudat lepäsivät maan pinnalla. Kuormaa ei tarvinnut tehdä korkeaksi, ajomatka oli lyhyt lava kiersi ketterästi maaston kivet ja mättäät. Ihmettelin ja ihailin esi-isien neroutta, kun olivat kehittäneet sellaisia lavoja ja purilaita tavaroiden siirtoon vaikeassa maastossa. Olin toki nähnyt lapsena Rajahoikassa vastaavan heinälavan, se oli kasattu kuorituista männyn latvoista, Arvi oli rakentanut lavansa pintalaudoista.

Aloitin heinien kasaamisen lähepolun varresta, heinät vaikuttivat kuivilta, kaiken varalta jätimme heinät silti polkematta. Navettaan sai heiniä välikön puoleisesta etuovesta ja navetan takaa lantaovesta. Lannan rippeet olivat kasvaneet ruohikoksi, ei siis ollut vaaraa annan sekoittumisesta heiniin. Välikköön en siinä vaiheessa heiniä sullonut heikon katon vuoksi. Nurmilatoa täytimme sen ladon läheltä, Lähelatoa täytimme lähteen vaiheilta, Korpilatoon en ajanut yhtään kuormaa, se oli kovin kaukana heinistä. Kun kierros näin täyttyi, poljimme heinät navetassa ja jatkoin Alangon sarkojen tyhjentämistä. Isolta pellolta arvelutti heinien ajo lavalla, virtasihan Alangossa vesi jatkuvasti. Ei siinä silti ongelmaa ollut paksu suoheinä kannatti lavaa niin, etteivät kuorman alimmat heinät ainakaan pahoin kastuneet. Jos kastuivat, jäivät ainakin kuivamaan heinäkasan päälle. Monta kuormaa emme sieltä navettaan ajaneet, sillä alatien varren Luolalato oli lähellä. Sinne ajoin Isonpellon ja Pyöreänpellon heinät sekä muutaman kuorman Rajapelloltakin. Ne ajoin siksak systeemillä, kun Isonpellon kuorma oli purettu, jatkoin Rajapellon suuntaan. Otin sieltä heinät paluukuormaan ja kohta taas toisen suunnan kuorma. Näin oli viisasta menetellä, sillä Luolaladon kohdalla ei lavan kanssa kääntyminen olisi onnistunut.

Niin osa Rajapellon heinistä meni Luolalatoon, ehkä siihen olisi enemmänkin mahtunut, mutta mielekkäämpi oli ajaa ne lähelle Rajapellonlatoon. Taaimmaisen lohkon heinille oli luontevin paikka Rajalato, jonne ne ajoimme.

Kaarlo Kivisen ehdotus

En muista monestiko kävimme kotona Rajahoikan heinänteon aikana, ainakin maitoa ja muuta evästä piti hakea. Koko sakkia ei tietenkään hakemiseen tarvittu, se onnistui yhdeltä tai kahdelta. Hevosen valvomisen ja siirtämisten vuoksi ei toisaalta Rajahoikkaa voinut jättää valvomatta kovin pitkäksi ajaksi, tuplakettingin ja parin vesisangon turvin se selvisi reilun vuorokauden, mutta sitten oli kiire sitä juottamaan ja siirtämään.

Kävi siellä vieraita, ainakin Muurasjärveltä. Naapurin Kaarlo esitti villin suunnitelman, hän voisi sijoittaa pienen peräkärryn traktorin nostolaitepuomiin. Sillä tavoin se kulkisi helpommin tien epätasaisuuksien ja kivikoiden yli. Kärryyn voisi lastata kaksisiipisen auran ja pienen äkeen sekä muutaman säkin rukiin siemeniä. Suhtauduin aluksi ehdotukseen epäillen, mutta kun Kaarlo jatkoi, että vaikeuksien kohdatessa voi työkalut pudottaa tien sivuun ja hakea erikseen, siemenet pitää viedä katon alle. Lupasin Kaarlon menetellä harkintansa mukaan ja aloin miettimään sopivia kyntölohkoja.

Eräänä päivänä nostimme ja köytimme Kaarlon kanssa pienen kaksisiipisen auran ja pienehkön rullaäkeen, liekö ollut Sampo, odottamaan aamun lähtöä. Eväät ja siemenet ottaisimme aamulla meiltä, niitä ei uskaltanut jättää yöksi paljaan taivaan alle. Toki ne peitimme pressuilla aamulla, varasimme myös kaiken varalta ylimääräisiä pressuja kyytiin. Alkumatka Nuorasen purolle sujui hyvin, mutta järven läheisyydessä piti katsoa tukevampaa väylää, joka löytyi kankaan reunasta. Reitti oli kivinen, mutta pienellä vaihteella ajaen matka edistyi vaihe vaiheelta ohi Nuorasen. Sieltä löytyi ensimmäinen isompi ongelma, noin 30 – 40 metriä leveä suo ja vesijuoksu läheiseltä kankaalta. Siinä piti pohjustaa väylää, Kaarlo mittasi ettei pehmeää ollut paksulti, mutta suossa saattoi olla yllättäviä silmäkkeitä. Jos traktorin pyörä osuisi sellaiseen ja pohja jumittuisi uran keskelle, voisi tulla vaikeuksia etenemisessä. Valmistelimme uraa keräämällä riukuja raiteisiin, lopulta Kaarlo oletti ylityksen onnistuvan ja lähti matkaan tasauspyörästön lukko päällä, suurilla kierroksilla. Oli helpotus kun traktori saavutti kovan maan vesijuoksun toisella puolella.

Taas oli helpompaa maastoa, kivistä kylläkin. Vähitellen kivet olivat suurempia, tervaskannot olivat säästyneet pitkinä, niitä piti sahata lyhemmiksi. Vaikka olin sahannut vesijuoksuun sillaksi, bensiiniä oli jäljellä hetkeksi. Pian loppui sahassa tuotu polttoaine ja paljastui tyhmyyteni, etten ottanut varabensiiniä kanisteriin. Lähistöltä kuului sahan pärinää ja sieltä sain lainatuksi tankin täyteen. Väylän avaaminen jatkui. Siinä oli kanto, jonka yli traktori ei oletuksesta huolimatta päässyt. Kaarlo peruutti vähän ja minä sahasin. Melkein koko ajan onnistui traktori pysymään paikallaan, kunnes Kaarlon jalka lipsahti traktorin kytkimellä. Traktori liikahti vähän, sahan laippa jäi etupyörän alle ja katkesi. Onneksemme se oli viimeinen suuri kanto, maasto tasoittui, kannot loppuivat ja kivet olivat pieniä. Jäljellä oli viimeinen arvoitus, puron ylitys. Siinä oli joskus ollut silta, josta oli vain lahonneita puita jäljellä. Tutkimme levinneen puron seudun pohjan, joka oli kovaa ja tukevaa. Varsinaisen puron kohdalle kaadoimme sakeasta koivikosta joutilaan oloisia vesoja, kunnes Kaarlo uskaltautui kokeilemaan ylitystä.

Ylitys sujui ihmeen helposti, eikä perille ollutkaan enää paljon matkaa. Kaarlo ajoi traktorin aitan eteen, nostaisimme tulokahvin jälkeen jyväsäkit sinne suojaan sateilta. Peräkärryn työkoneineen Kaarlo ajoi Rajapellolle, josta olin valinnut muutamia sarkoja uudeksi ruismaaksi. Perunapenkeissä oli kasvanut hyvää ja sakeaa heinää, pidin silti parempana kyntää ne ja muokata ruismaaksi. Heinän niitto perunapenkeistä rasitti sen verran niittokoneen terää, että oli aivan mielekästä kyntää ja äestää pelto tasaisemmaksi. Pihassa Kaarlo kynti ohramaata kevään varalle useita sarkoja. Kauraa varten kynnettiin koko iso suo, hehtaarin alue lähelaun takana. Kävin katsomassa pienen suon sarkoja rannassa, mutta niissä oli niin vankka pusikko, että päätin jättää ne koskematta ainakin sillä kertaa.

Kun aiotut alueet oli kynnetty, Kaarlo vaihtoi traktoriin äkeen ja muokkasi rukiille suunnitellut sarat kylvökuntoon. Kylvin niihin siemenet, Kaarlo äesti jyvät piiloon ja saatoimme valmistautua kotimatkaan. Kotimatka sujui ongelmitta, olihan meillä kerran ajettu tie Kojolaan, kärryn kuorma oli kevyempi kun siemenet jäivät peltoon ja ainakin aura odottamaan seuraavaa kesää. Kevään äestykset hoitaisin hevoskarhilla.

 

Kaisan kanssa kierroksilla

En muista tuliko Kaisa junalla ja millä, mutta se on todennäköisin vaihtoehto. Joka tapauksessa tutustuimme yhdessä Muurasjärven kylään sen eri puolilla, kävimme Rajahoikassakin, halusin esitellä synnyinkotiani ja vuokraamaamme peltoa hänelle. Nyt emme kiertäneet Kojolan kautta, vaan ajoimme polkupyörillä Koivumäelle, josta alkoi usein kulkemamme yhtiöiden rajalinja Syväjärven pohjoispäähän. Oikeastaan raja jatkui Pihtiputaan, Haapajärven ja Pyhäjärven rajapyykkiin, jossa oli samalla Rajahoikan kulmapyykki. Rautatieltä ei sinne oltu kuljettu enää vuosiin, sillä rautatien rakentajien tekemä huoltotie suot ylittävine kapulasiltoineen tarjosi helpommin liikuttavan reitin. Vain loppuosalla oikaistiin vanhaa polkua Lähelaun kautta perille. Me jatkoimme rautatietä kävellen Karhunpiilon seisakkeelle, josta vanhaa Kainuun tietä kävelimme Kokkilan ja Rajapellon ohi Rajahoikkaan. Siinä saatoin esitellä Rajapellon heinäladon ja syksyllä kylvetyn ruispellon. Jonkin verran katselimme paikkoja muutenkin ja söimme eväät Rajahoikan vanhan pöydän ääressä.

Kovin kauan emme paikkoja katselleet, vaan sonnustauduimme paluumatkalle. Nyt kuljimme sitä luotettavaa reittiä, jota kulkien veimme ennen Rajahoikan postin Kuuselasta perille. Enää ei ollut postia kuten ei postin saajiakaan, silti nautin esitellessäni paikkoja morsiamelleni. Siitä ei ole aavistusta, mitä Kaisa mietti kulkiessaan, eipä hän muutenkaan kovin paljoa ajatuksiaan availlut. Pimeään ei arvannut paluuta siirtää, siksikin pidimme jo kiirettä.

Olin saanut hakkuutyömaan Syväjärven ja Nuorasen välisestä metsästä, tuskin me yhdessä sitä palstaa poikkesimme katsomaan, vaikka matka olisi kohtuullisen lyhyt ollutkin. Eräänä päivänä kävimme työnjohtajan, Kaarlo Kahilaisen luona Kuoppalassa. Kävin pyytämässä rahaa ja sainkin sitä tarvettani vastaavan määrän. Kohta olikin Kaisan aika sonnustautua kotimatkalleen.

Minä jatkoin hakkuuta palstallani Syväjärven ja Nuorasen välissä. Eräs yllättänyt, järkyttävä tapaus jäi mieleeni siltä ajalta. Ilta lähestyi, olin ottanut jo repun käteeni ja mietin paikkaa, minne panisin kirveen toisesta kädestä. Silloin alkoi Syväjärven suunnalta kuulua äänekkäitä avun huutoja joiden sisältö oli lyhyesti: Auttakaa, tulukaa auttamaan. Päättelin jonkun joutuneen hukkumisen vaaraan jään heikolla kohdalla. Jätin reppuni puun latvan päälle, otin kirveen käteeni. Sillä ajattelin tekeväni nopeasti sopivan riun avannolle työnnettäväksi hukkuvan avuksi.

Rannalta löytyi kolme miestä, eikä yksikään heistä hukkumassa. Yksi heistä, Savelan Onni, oli saanut irtolatvan ohimoonsa, kaksi miestä, Onnin poika Vesa ja Väinö Ruotonen olivat kuljettaneet Onnia kainaloista vähän matkaa, mutta havaittuaan tavan vaikeuden, alkoivat huhuilla lisävoimia.

Päästyäni heidän luokseen totesimme, että kirves oli hyvin käyttökelpoinen. Sillä sai nopeasti karsituksi kaksi riukua, jotka työnsimme kahden takin hihojen läpi. Niin syntyi käyttökelpoinen paari, jolla sopi kuljettaa loukkaantunutta, jolle makuulla kuljetus ei ollut välttämätön. Jätin kirveen hankeen odottamaan ja lähdin kolmanneksi kantajaksi, tai vuorottelijaksi, sillä vain kahta tarvittiin kantamiseen kerrallaan. Varmaan oli Onnillekin helpompaa puseropaarissa kuin roikotettavana kainaloista kahden eritasoisen kantajan välissä. Kohta alkoi Onni muistella tapahtunutta. Ensin hän huokasi, että minusta on mies mennyt. Hetken kuluttua jatkoi muistelua, että ei se pojan kaatama puu minun päälleni kaatunut, mutta se puu irrotti aiemmin puiden latvoihin tarttuneen irrallisen latvan, se pyörähti ja löi yllättävästi ohimoon.

Kun pääsimme Muurakseen, Onni pyysi Väinöä, että lähe sinä naapurin mies minun mukkaan saattamaan ja Väinö lähti. Onnistakin tuli vielä mies, vaikka vasempaan silmään ei näkö palannutkaan. Minä kävelin Muuraksesta takaisin palstalleni, vein sinne kirveen odottamaan uutta päivää ja heitin repun selkääni evästäydennystä varten. Palattuani rantaan naapuripalstalta hiippaili metsästä järveä kohti Niilo Itkonen, kysyin että kuuliko hän avun huutoja. Ei kertonut kuulleensa, syytä siihen en tiedä, tekihän Niilo työtään lähempänä järveä kuin minä. Kovin usein en ole muistellut sen illan tapahtumia, mutta joskus ne mieleen palaavat, oli se sen verran erikoinen ilta

minulle.

Tiistai 18.10 Taivalkoski – Kontiomäki junassa

Olen paluumatkalla morsiameni luota. Kaisan kotona kävin kovin, kovin pitkän tauon jälkeen. En olekaan käynyt suviseurojen jälkeen, siis yli 3 kuukauden käyntiväli. Heinätyöt, elonkorjuu ja syksyiset rakennustyöt olivat osaltaan pidättelemässä, etten ole ennen käynyt. Sitä paitsi kävi Kaisa meillä elokuun alussa ja sen jälkeen olen odotellut Metsäkylän rauhanyhdistyksen syysseuroja, jotka olivat vasta nyt.

Se siitä, kotona olen tehnyt saunaa tuvan päähän ja välillä sisustanut kamaria vintille, viimeksi asensin kattolaattoja. Saunasta olen saanut vasta tärkeimpien seinien vinolaudoituksen. Keväällä tilasin saunaa varten kattopellit, jotka eivät perjantaihin mennessä tulleet. En ole uskaltanut laittaa tervapahvia tuulen revittäväksi. Täytynee tehdä itse vesikaton saumaukset, ellei konesaumapeltiä tule.

Mitähän vielä muistelisin monivaiheisesta viime kesästä. Ehkäpä Rajahoikka sopisi, vuokrasimme sieltä pellot viideksi vuodeksi. Heinän teossa siellä kävimme, Sitten Kivisen Kaarlo kävi traktorilla, kesätietä pääsi perille peräkärryn kanssa, kynti muutaman hehtaarin peltoja sekä äesti ruismaata muutaman saran. Oli se ihme monenkin mielestä, ihmeenä pidin itsekin, mutta sitkeästi Kaarlo sinne traktorillaan työntyi. Traktoria olin miettinyt, mutta peräkärryä mukaan en osannut haaveillakaan. Kaarlokin totesi paluumatkalla, ettei sinne enää kannata peräkärryn kanssa yrittää.

Kolmatta hehtaaria sinne tulee viljalle kynnetyn ja jo kylvetyn pohjalta. Enemmänkin olisi paikallaan, mutta ei uskalla kun ei ole varmuutta kuivatuksesta. Ehkä sekin vielä järjestyy. Nyt olisi ensimmäinen pulma saada sopiva hevonen, se on välttämätön eristetyn Rajahoikan viljelyssä.