Hevosen valjaat, niskustin ja rinnustin

Evakkokesks <iisalmella

Pia ja Jaakko Kivinen Rajahoikassa

Kohtaus Otermajärven rannalla

Paula ja Juhani Kivinen sekä Paulan sisko Hellevi poikkesivat Otermajärven levikkeelle kun pidimme Kaisan kanssa evästaukoa. He olivat ajelulla ja päättivät ajaa ennen näkemätöntä tietä. Kohtaaminen oli yllätys, kumpikaan ei tiennyt ennen kohtaamista toisten liikkumisia.

Otermalla

Jaako ja Pia Kivinen Rajahoikan pihatiellä

Paula ja Juhani Kivinen sekä Paulan sisko Hellevi miehensä kanssa tulivat Oterman levikkeelle kun olin Kaisan kanssa välipalaa syömässä

Kekkosen väellä oli sananlaskuna ilmoista puhuttaessa: "Pakkanen pyryn perästä, paha ilma pakkasista." Niin se oli käytännössäkin, säät vaihtelivat. Sään ollessa kohtuullisen kylmää, ajo sujui melko mukavasti. Kun tuli pakkasta enemmän, keli huononi ja työmukavuus väheni. Piti jopa pienentää kuorman kokoa, ettei vetäminen vastamäessä kävisi hevoselle ylivoimaiseksi. Kun pakkanen vaihtui lumituiskuksi, piti vähentää haettavien kuormien lukuakin neljästä kolmeen. Siltä, noin kilometrin matkalta ei neljääkään reissua voi paljoksi sanoa. Silloisen ikäni, 17 vuotta, ja hevosen iän, suunnilleen saman verran vuosia, pidän sitä silti kohtuullisena. Tähti oli parhaat vuotensa elänyt, se oli hidas normaalitilanteissa, ja vaikka pyrimme sille hyvää syötävää hankkimaan, ei siinäkään liene paljoa kehumista ollut.

  Pakkasista oli harmia ja hidastetta, rajuista lumituiskuista vielä enemmän. Mutta kun paksu satanut lumi oli reen alla tiivistynyt, sen jälkeen suojakelin tultua ajotie painui sellaisella vauhdilla, että siitäkin oli harmia ja hidastetta. Pahimmat sellaisessa tilanteessa olivat aukeat, onneksi niitä oli silloisessa ajomatkassa melko vähän. Joka tapauksessa katsoin hivenen harmitellen, jos kuun ympärillä näkyi laaja kehä tulevan tuiskun tai suojakelin ennakointina. Tammikuun viimeinen puolisko oli siinä suhteessa hankalaa aikaa.

 Kekkosen isäntä, Jalmari, kaatoi puita pokasahalla ja auttoi niitä rekeen. Vaikka olin välillä muuallakin töissä, ja ajoni oli hidasta, ei isäntä ehtinyt hakata sitä määrää, minkä ehdin ajaa. Tammikuun lopulla jäi metsään enää neljä tukkia, ei siis kunnon kuormaakaan.                

  Silloin kulki kierteleviä puutarhataimien kauppiaita, meillekin osui ainakin yksi heistä. Äiti tilasi häneltä taimia kevään toimitukseen, ja tulivatkin ne aikanaan matkahuoltoon. Monet kiertävät kaupustelijat yöpyivät taloissa matkansa varrella, niin tämäkin kauppias kysyi ja sai yhden yön sijan meillä.

  Silloin puhuimme meillä rekasta, perusmuotona rekka, myöhemmin olen kuullut sitä joillakin alueilla kutsuttavan nimellä lavetti. Sellainen laite tarvitaan silloin, kun kuljetetaan niin lyhyttä puutavaraa, joka ei ylety etureeltä takareelle. Silloiset kaksimetriset propsit olivat sellaisia, lyhyitä rankoja olen ajanut rekkaa käyttäen, samoin rekka sopii hyvin heinäkuormien kuljettamiseen. Kun isän aikanaan tekemä rekka alkoi näyttää hajoamisen merkkejä, valitsin metsästä kaksi, tyvestä reilun 20 sentin paksuista runkoa, kaadoin ne, katkaisin noin 5 metrin mittaiseksi ja kuljetin kotiin.

  Kun tuli sopivaa aikaa, eli hevonen oli Tienpään talossa Arvin ajettavana, raahasin puut tupaan ja kaivoin niihin reikiä, mitattuani niiden paikat tarkoin. Katsoin puille hyvän asennon siten, että mahdollinen lenkous suuntautui molemmissa ylös, siten jäi takareen keulalle tilaa nousta tien kinkamissa, mutta rekan rungon kestävyyskin on parempi niin päin. Koska joskus ajettiin metrin pituisia halkoja, se määräsi reikien paikat. Tyvipäähän, joka suuntautui eteen, kaivoin ensimmäiset reiät molempiin rekkapuihin, reilun 30 sentin päähän tyvestä. Seuraavien reikien paikka sijoittui niistä noin 75 senttiä taakse päin. Siten halkoja saattoi latoa kuormaan, eikä pieni siirtymä törmäyksissä pudottanut halkonippua sitä kantavalta puolalta.

  Kolmannet reiät kaivoin toisista noin 35 senttiä taakse, ja neljännet niistä edelleen noin 75 sentin päähän. Siten metrin mittaiselle halkovarville jäi kymmenisen senttiä liikkumavaraa, ettei olisi liian tarkkaa halkokuorman teossa, vaan saattaisi työskennellä mukavalla vauhdilla ja huolettomuudella. Myös yli kahden metrin mittaiselle puutavaralle sai sillä mitoituksella tarpeeksi tilaa. Isän tekemä rekka oli noin 4,8 metrin mittainen, samalla mitoituksella minäkin halusin rekkani valmistaa. Sellaisessa rekassa jäi neljän metrin mittaisista haloista ladotun nipun väliin pieni rako, jonka isä useimmin täytti poikittain latomallaan nipulla. Sen alle piti tosin sijoittaa vähintään kaksi lautaa tai riukua pitkittäin, jos oli useampi lauta, niiden päällä oli hyvä istua tyhjällä reellä ajettaessa. 

  Kun olin kaivanut kaikki reiät poikkipuolille, aloin asetella niitä paikoilleen, samalla määrittelin rekan leveydenkin metriksi. Poikkipuoliksi olin valinnut hiukan kaivettavaa reikää suurempia, oksattomia kuusen runkoja. Kirveellä veistäen ja puukolla tarkemmin vuollen sovitin jokaisen puolan ensin toisen runkopuun reikään, vaikka molemmat puolien päät toki valmistin ennen asennusta. Kun toinen runkopuu oli puolitettu, käänsin puolat lattian suuntaan, niin saatoin sovitella toisenkin rekkarungon paikalleen. Varmaan jouduin käyttämään puukkoa sovituksen siinäkin vaiheessa, vaikka melko hyvin olin ne pyrkinyt ennalta vuolemaan. Kun puolat olivat paikoillaan ja rekan leveys tarkistettu molemmista päistä, naulasin noin metrin päähän, eturekeä varten parrusta valmistamani linkun, jonka keskelle olin porannut reiän jantantaaraa, rautaista tappia varten.

  Takarekeä varten naulasin neljään tai viiteen takimmaiseen vaakapuolaan sitkeistä ja kulutusta kestävistä lankuista pitkittäiset ohjaimet siten, että takareen jantantaara mahtui niiden väliseen rakoon, ja sille jäi tilaa liikkua takareen liikkeisen mukaan. Se kun aina vaihteli tien mutkien monttujen ja nyppylöiden mukaisesti. Viimeisenä kaivoin reiät rekan sivutapeille, hiukan eri kohtaan vaakareiästä, ettei siihen tulisi heikkoa kohtaa usean reiän vuoksi. Rekkapuiden etupäihin, ulkosyrjiin, muotoilin kirveellä loivennukset, että rekka ohittaisi helpommin metsän mutkissa ohitettavat puut. Lopuksi naulasin rekan vasemman rungon sisäpuolelle, etureen kohdalle pienestä mutkapuusta veistämäni hahlon kirvestä varten, kirves kun oli välttämätön huoltoväline metsäajoissa. Sillä saattoi tehdä uuden aisan katkenneen tilalle, monta kertaa jouduin hakkaamaan reen keulan esteeksi tullutta kantoa lyhyemmäksi, tai tekemään kangin törmännyttä rekeä nostaakseni tai siirtääkseni.

  En rekkaa yhtenä iltana, en edes yhtenä päivänä valmiiksi tehnyt, vähitellen iltaisin ja joutopäivinä sitä nikkaroin, mutta ennen pitkää se valmistui.

Lunta satoi silloinkin

 Ennen rakennuspuiden ajon alkamista ajoin vielä heiniä sekä navetta, että tallilatoon. Myös halkoja hain pinoilta vanhan tallin eteen, joka siitä alkaen sai viran puuliiterinä. Monta virkaa oli sillä kehikolla siihen mennessä ollut, ensin tuulimyllynä Junganmäellä, sitten Paanasten, Karien ja meidän vilja-aittana, kunnes isä antoi sen talliksi Tähti- hevosellemme. Pieni se Tähdellekin oli, vaikka oli pienen puoleinen hevonen, mielellään se silti sinne meni, vaikka ovenpäällyksen mataluuden vuoksi joutui hiukan tiukalle. Mahtoi Tähdestä tuntua mukavalta, kun pääsi entiseen navettaamme asunaan, tilaa siellä ainakin oli kylliksi.

  Myllyssä kävin Reisjärvellä, edeltävänä päivänä säkitimme jyvät, heräsin ja hoidin hevosen yöllä, söin itsekin ja neljältä aamuyöllä lähdimme Tähden kanssa kohti Reisjärveä ja myllyä. En muista, ajoinko Lehtoperän kautta, vai oliko oikotie Korhosperälle kunnossa. Uusiperän kautta ei tietä silloin ollut Junganperälle lainkaan. Pitkä päivä meni myllymatkalla, melkein kellon ympäri, kotiin palasin iltapäivällä puoli neljän aikoihin.

  Perjantaina 9.1. pääsin aloittamaan Kekkosen puiden ajon, ensiksi se oli lähinnä jälkien ajoa umpihangille. Toin sentään neljä pölliä ensimmäisessä kuormassa ja neljä reissua ensi päivänä metsästä Ohralammen takaa, josta ajoin Kukka-ahon metsän läpi vanhaa ajotietä pitkin. Lauantaina satoi lunta sakeasti, ajoin kotona heiniä sekä lehmille että hevosta varten. Sunnuntaina lumisade jatkui, jatkui myös varautumiseni tonkkien hakuun, ellei auto pääsisi tulemaan. Komentoa en kuitenkaan saanut, maanantaina pääsin jatkamaan Kekkosen rakennuspuiden ajamista, neljä reissua hain. Tiistaina tuli vaurio valjaisiin, ensimmäisellä kuormalla katkesi niskustin. Vaikka olin uusinut valjaita, niskustinremmiä en ollut vaihtanut, kun se näytti kelvolliselta ja lujalta. Niskustimen jäänteillä sain sen verran länkiä kasaan, että pienen kuorman toin Kekkoselle, välillä kävin kotona laittamassa rautalangasta väliaikaisen niskustimen, niin ehdin hakea vielä kuorman sahapuita.

                          Aisan rakenne

  Voisin hiukan kertoa hevosen valjaista, niin samalla voin avata asiaa tietämättömille niiden korjaamistakin. Hevonen vetää rekeä aisoilla, jotka tehtiin joko koivusta tai kuusesta. Olipa puu kumpaa tahansa, sen täytyy olla sitkeälaatuista ja sopivan paksuista. Kovin suuri aisa on tarkoitukseen liian raskas, ohut puolestaan on herkkä katkeamaan, samoin kovin hauraskasvuinen puu. Mänty on useimmin haurasta ja katkeaa herkästi, siksi se kelpaa vain poikkeustilanteissa tilapäiseen käyttöön. Myös nopeasti kasvaneet kuusi tai koivu ovat usein hauraita, niin aisapuun valintaan tarvittiin kokemuksen mukana kertynyttä näkemystä. Jos aisa katkesi metsässä, oli pakko ottaa puu siitä lähistöltä, eikä aina ollut saatavilla parasta mahdollista puuta, yleensä kuitenkin sellaisia, joilla pääsi ainakin kotiin. Kun pääsin vakiintumaan hevostöihin, pidin aina varattuna sopivia aisakoivuja, joita otin talteen nähdessäni, ja kuorin ilmavaan katokseen kuivamaan. Kuiva aisa oli tuoretta kevyempi, sitkeämpi ja kesti paremmin kulutustakin. Isä käytti kuusta aisapuuna, vähitellen minä siirryin koivuaisoihin. Vaikka koivu on raskaampaa puuta, on se yleensä lujempaa, jolloin hiukan ohuempikin aisa riittää ja paino lisääntyy vähemmän.

  Aisan paksumpaan päähän laitettiin sepän takoma tai tehtaassa tehty lenkki, jonka avulla se kiinnitettiin reen savirikkoon. Savirikko on myös sepän takoma  koukku, jonka lattaraudan kaltainen osa kiinnitetään rekeen pulteilla. Siitä on taivutettu jyrkkään kulmaan pyöreäksi taottu osa, jonka yläpäähän tehtyyn halkioon istutettiin pienellä niitillä linkku, joka esti aisan lenkkiä nousemasta ylös ja hyppäämästä irti savirikosta. Joku voi ihmetellä savirikko nimeä, joten selitän senkin. Silloin kun reen ja aisan väliset kiinnittimet tehtiin puusta ja aisan lenkki väännetystä vitsaksesta, ne olivat varsin herkät särkymään. Erityisen herkkää särkyminen oli talvisessa saven ajossa, ja niin alkoivat esi-isämme puhua siitä, minkä savi rikkoo, kunnes siitä muodostui nimi  kyseiselle koukulle, ja aikanaan nimi siirtyi raudastakin taotulle koukulle, ja oli käytössä niin kauan, kuin rekipelissä talvisin ajettiin

                          Niskustimen laitto

  Hevosen kaulaan asettiin kaarevat, hevosen olkapäihin sopiviksi muotoillut puut, joita meillä sanottiin längiksi, ränki saattaa olla nimitys jossakin muualla. Puut oli sidottu yläpäistä toisiinsa nahkaremmillä, jota kutsuimme niskustimeksi. Niskustin sidottiin pysyvällä sidoksella, sen sijaan länkien alapään rinnustin oli kiinnitettävä aina valjastuksen yhteydessä siten, että se oli avattavissa valjaita riisuessa. Hevosen olkapäiden ja länkien välissä oli pehmeästä huovasta tehty pehmuste, jota sanottiin hamustaksi.

  Sellainen niskustin katkesi siis kuormaa hakiessa kerran, ja siihen piti ostaa kaupasta kunnollinen, luja uusi niskustinremmi. Kun olin saanut niskustimen uusituksi, ja aioin lähteä jatkamaan rakennuspuiden ajoa, tuli Väntösen Jaakko hakemaan hevosta omaan ajoonsa. Sellaista lainailua olimme itse hevosettomana aikana harrastaneet, ja kun meillä oli hevonen, sitä käyttivät myös hevosettomat naapurit. Kun hevonen oli naapurilla ajettavana, oli minulla aikaa tehdä kotona vaikka sisätöitä, kuten komeron kehikon naulaamista.

 Kun sitten taas pääsin jatkamaan puiden ajamista, tuli kolmannella kuormalla taas vahinko. Leppäsyrjän lähellä on suurehko mäki, josta tie oli avattu hevosajolle. Mäen alla oli vinkeä mutka, ja siinä katkesi aisa niin, että jouduin katsomaan siitä aisapuun ja tekemään aisan, että saatoin jatkaa kuorman kanssa perille. Saman tien ajoin kotiin ja kävin kaupasta ostamassa tolkkaremmin. Sillä saattoi sitoa aisat keskeltä tolkkaan, ja siten antaa aisoille enemmän kiinnitystä, kuin mihin pelkästään rahkeiden kautta välittyi. Peruutustilanteissakin tolkasta ja tolkkaremmistä on hyötyä, kun peruutusvoimaa välittämässä on mäkivöiden lisäksi tolkkaremmi. Meillä oli isän ostama tolkka, jolla on oma kiintoisa tarinansa. Ollessaan ajossa rautatierakennuksella, isä oli sen ostanut, saadakseen hiukan lisää ajomukavuutta ja kenties tehoakin. Eräänä iltana, ollessaan poistumassa työmaalta kortteeritalon, Rajahoikan suuntaan, oli takana rautatielinjalla ammuttu kiviä. Yksi suurehko kiven kappale lensi suoraan hevosen selkään tolkan päälle. Isä kertoi, että kulkuset lensivät iskun voimasta metsään, taisi hevonenkin vähän lyyhistyä, mutta jatkoi sentään terveenä kävelyään. Sopii arvata, miten hevoselle olisi käynyt, ellei tolkkaa olisi ollut pehmusteena selkää suojaamassa. Yksi tolkan ohjainsolki oli muistamani ajan päältä rikki, kulkusia en muista nähneeni koskaan.