Sotamuseolla

Maanantaille 26.3. sain työmääräyksen presidentin linnaan, menimme kaverin kanssa sisälle neuvotusta takaovesta. Siellä kuulimme päivän työn laadusta, menisimme Tamminiemeen, presidentin asunnolle mattoja puistelemaan. Huvilaan emme sisälle päässeet, vaan hakkasimme matot ulkona, jonne ne sisältä meille sitä varten tuotiin.

Iltapäiväksi ehdimme taas Kaartinkujalle jäätä hakkaamaan. Saimme siellä viimein urakan valmiiksi ja komppanian vääpeli lupasi yöloman palkkiona hyvin tehdystä työstä. Kirjoitin päiväkirjaani, että yölomaa mieluummin ottaisin muutaman ylimääräisen iltaloman.

Pölyistä puuhaa

Tiistaina pääsin näkemään kasarmin ullakkoa, jossa lakaisimme lattioita ja järjestelimme sinne varastoitua vanhaa kalustoa, kaappeja, kirjoituspöytiä, penkkejä, tuoleja, hyllyjä ja muuta sen kaltaista. Enimmät niistä olisivat joutaneet hävitettäviksi, ellei sitten haluttu säilyttää museoita varten. Tosi pölyistä siellä oli, olivathan tilat olleet siivoamatta ties kuinka kauan ja pölyä oli kertynytkään.

Keskiviikkona oli varusvarastolla vääpeli Horjanderin töissä varusvarastolla, tekemistä siellä tuntui riittävän. Torstaina oli talvella tulleiden alokkaiden valapäivä, se enteili tilannetta, että osa meistä saisi siirron entisiin joukko-osastoihinsa. Odotin sitä kiinnostuneena, odotin paluuta Kuopioon, jossa minulla oli enemmän uskovaisia tuttuja kuin siinä vaiheessa Helsingissä. Torstain aamupäivän työskentelin varusvarastolla. Menin sinne ruokailun jälkeenkin, mutta kun ei ollut työn neuvojaa, odottelin ja istuin kunnes sinne tuli varastokersantti. Hän kertoi varastohenkilökunnan olevan aliupseerien koulutuksessa, kuittasi työmääräykseni ja vapautti minut palaamaan komppaniaan, jossa olin lopun iltapäivän päivystäjän apulaisena.

Tunnelmointia ja muuta

Perjantaina 30.3. kirjoitin päiväkirjaani keskellä päivää avoimen ikkunan ääressä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, vilpoisa keväinen tuuli puhalteli ikkunasta. Oli melkein kuin kesä, vain lehdettömät puut ja maassa sulava lumi kertoivat talven vielä jatkuvan. Ehkä kesäinen tuuli olisi pari aavistusta lämpimämpää, mutta suurta eroa en tuntenut silloin. Sulaneesta lumesta kertyneet pienet purot välkehtivät auringon valoa toistellen, perin keväisiltä kuulostivat telakan äänetkin. Konevasarako siellä paukahteli, ainakin hitsin valokaari surisi ja sihahteli. Välillä jyrisi traktorin moottori, kun joitakin komponentteja siirrettiin paikoilleen.

Olin sinä aamupäivänä ollut Punanotkonkadun varressa, samassa paikassa kuin alussaakin, nyt kuitenkin ylikersantti Siitosen hommissa. Työmääräyksen mukaan piti olla hyllyjen tekemistä, mutta enemmän se oli ollut niiden purkamista. Iltapäivällä sentään kasasinkin niitä siellä Etelä-Uudenmaan sotilaspiirillä, samoin lauantaina aamupäivän ajan. Lauantain iltapäivällä olin kasarmin viikkosiivouksessa, siivosin aivan yksin tupamme. Tupatarkastuksen yhteydessä tupamme esimies, korpraali Niittymäki, lupasi minulle viikon vapautuksen siivouksista.

Jään Helsinkiin kevään ajaksi

Olisi minulla ollut mahdollisuus pyytää siirtoa entiseen joukko-osastooni, ja jos olisi ollut mahdollisuus Kuopioon, varmaan olisin pyytänytkin. Sain tiedon että Pohjois-Savon prikaati on siirretty Kajaaniin, ja että sinne joutuisin jos siirron saisin. Laskelmoin että olen ollut Kuopiossa neljä kuukautta ja Helsingissä kaksi, molemmissa olin saanut suunnilleen saman verran uskovaisia ystäviä. Jos palaisin Kajaaniin, olisi siellä taas tuntemattomat ihmiset uudelleen tutustuttavina, ja minulle hitaasti tutustuvalle se riittäisi vain alkututustumiseen. Kaartissa olen sentään selvinnyt hyvin, vaikka ongelmia ja vaikeitakin tilanteita on ollut. Niin päätin olla pyytämättä siirtoa, enkä ole ratkaisua katunut. Ajattelin silloin, ja totesin myöhemmin, että oli mukavaa tutustua Helsingin kevääseen ja alkukesään.

Kaikki entiseen siirtoa halunneet siirrettiin, niin vapautuivat tehtävät eri alueilla ja majoitustilat komppaniassa, joihin uudet valan tehneet B-miehet sijoitettiin. Monta vanhaa A-miestä siirsivät vastoin heidän tahtoaan entisiin osastoihinsa, eräskin poika oli myrteissään, kun olivat ennen lähtöä edellisestä paikasta uhanneet, että jos takaisin tulette, se on sitten teille todellista palvelua. Kukaan ei ole aiemmin Kaartista takaisin tullut, ja siksi tämä palautusmääräyksen saanut oli ainakin lievästi kauhuissaan ja ilmaisi sen kuuluvasti. Oletan siirtoratkaisuihin vaikuttaneen itse kunkin käyttäytyminen sekä palvelun alttius ja laatu, joskaan todisteita minulla ei siihen ole enkä välitä sitä enempää miettiäkään, en silloin enkä nyt.

Veren luovutus

Minulle se oli kokemus muiden joukossa, tutkivat vereni arvot, ilmeisesti hemoglobiini oli liian alhainen luovutukselle, koska tutkija kertoi että arvot ovat juuri vaatimuksen alapuolella. Luovutusvalmiudesta kiitoksena sain sentään lipun sotilaskodin munkkikahville. Koska en siihen aikaan juonut kahvia, otin mehun ja erinomaisen sotilaskodin munkin. Valan tehneet B -miehet toivat vuoteensa ja varusteensa alakerrasta ja asettuivat lähteneiden komennusmiesten tilalle ja heidän tehtäviinsä.

Muuten olin useita päiviä komppanian päivystäjän käytettävissä, pientä puuhailua, komppanian käytävän lakaisua ja ulkoalueiden puhdistamista se enimmäkseen oli. Puhdistin vartiomiesten konepistooleja ja niputin suksia varastoon kesän ajaksi. Yhdessä parisen tuntia kestäneessä muutossa olin kaupungilla, iltatyönä erään kaverin kanssa kannoimme huonekaluja. Varusvarastolla järjestelin liinavaatteita perjantaipäivän ajan.

Kevät kohisee

Monet helsinkiläiset sanoivat, että kevät on myöhässä. Varmaan olikin, vaikka Keski-Suomen keväitä nähneenä minulla ei ollut vertailumahdollisuutta sikäläisiin entisiin keväisiin. Minun kevääni Helsingissä eteni silti kohisten, joka päivä näin jotakin uutta ja ihmeellistä. Vesisade runsaana, välillä tuulista poutaa, nehän veivät talven lunta viemäreihin vetenä ja näkymättömänä höyrynä pilviin, jotka sitten vesisateena valuivat kinosten niskaan. Odotin kesän alkua ja matkaa Pihtiputaalle maan ja metsien vihreän hehkun vallitessa.

Sain kirjeen kotoa, asiat siellä ovat nyt hyvin. Kevät tulee sinnekin, eikä se siellä ole myöhässä. Pitkäaikaiset vesisateet ovat sulattaneet paksuja lumimassoja, ensimmäiset pälvet olivat ilmestyneet. Tosin Helsingin kevät oli pidemmällä, mutta onhan Pihtipudas paljon pohjoisempana.

Lauantaina 7.4. olin pääesikunnassa järjestelemässä rojuvarastoja, lähinnä vanhoja konttorikalusteita. Illalla olivat seurat jossakin kauempana, varmaan olisin saanut yöloman ja luvan ylittää varuskunnan raja, mutta kun en muistanut paikkaa ja osoitetta, tyydyin viettämään illan kasarmilla. Sunnuntain aamuna heräsin luonnollisella tavalla aurinkoiseen kevätaamuun ennen päivystäjän herätystä. Loikoilin vähän aikaa sängyllä valvoen, oli hupaisaa seurata unisten miesten törmäilyä herätyksen kajahdettua. Minä puolestani hyppäsin iloisen virkeänä ja mielelläni sunnuntaita viettämään. Luojan aurinko paistoi kirkkaana suurten, valkeiden poutapilvien välistä. Perin harvoin ne pilvet osuivat auringon valon ja lämmön säteilyä estämään. Tavallisten aamutoimien jälkeen meillä oli virsilauluharjoitus. Kaikki pojat eivät siitä oikein pitäneet, mutta mielestäni niitä saisi olla vaikka joka sunnuntai.

Vielä suurempi merkitys niillä olisi, jos saisi vallita todellinen Kristuksen henki, siis jos johtamassa olisi joku todellinen Pyhän Hengen pappi, elävän uskon opastama ihminen. Jumala on kuitenkin järjestänyt toisin, ihmisten mieltä viisaammin. Hän on hajottanut hyvän siemenensä kylväjät yhden sinne toisen toisaalle, että siemen niiden heikkouttaan tuntevien kautta leviäisi laajemmalle. Maata viljelleenä tiedän, ettei pellon siemeniäkään kaadeta muutamiin kasoihin, vaan ne ripotellaan hajalleen niin, että ne erillään vierekkäin kasvavat ja sadon painosta painuvat kumaraan. Yksikään korsi ei tunne erinomaista tekevänsä, vaan juuri sen mitä varten se kasvanutkin on. Ne pystypäiset tähkät ovat tyhjiä, jyvättömiä, satoa tuottamattomia. Sen tietoisuus ei estänyt miettimästä, että varmaan kuulisin kirosanoja vähemmän, jos uskovaisia olisi komppaniassa yhtä useampi.

Raamattu ja Päivämies

  Samoin sotilaskodissa, kun harvoin siellä kävin, ostin mehua ja munkin, enhän silloin juonut kahvia lainkaan. Kun en tupakoinut, ei sitäkään kulua ollut, niin minulle säästyi rahaa siinä, missä monet pyysivät sitä kotoaan. Säästyneellä rahalla saatoin toteuttaa ainakin kaksi toivettani.

Pitkäaikainen toiveeni oli oman raamatun saaminen, lopulta pystyin ostamaan sellaisen keskikokoisen, vanhan käännöksen Biblian eräänä iltana Rauhanyhdistyksen seurojen väliajalla. Siitä sainkin pitkäaikaisen seuralaisen myöhempien vuosien ajaksi. Olihan sotilaskodissa useitakin Raamattuja, mutta halusin lukea vanhaa käännöstä, jota Kaartin tiloista en löytänyt. Kaartin sotilaskotiin ei tullut Päivämiestä, ainakaan en sitä siellä päässyt lukemaan. Tilanne osaltani parani kun huhtikuun alkupuolella lehden tilasin ja maksoin helsinkiläisessä postissa. Hämmästytti kyllä, että osoitteena oli Kaart.9 Kaart.P sijasta. Pieni virhe, joka ei häirinnyt lehden saapumista, ensimäistä lehteä ehkä lukuun ottamatta, se kun saapui seuraavan viikon numeron kanssa samana lähetyksenä.

Kuopiosta oli tullut toinenkin uskovainen nuori mies, Unto Puustinen Leppävirralta. Hän lähti samasta Pst- komppaniasta kuin minäkin, mutta päätyi Helsingissä ensimmäiseen komppaniaan, siis vartiomieheksi. Kuopiossa olin ollut hänelle hieman kateellinen hänen runsaammista kavereistaan, mutta Helsingissä osuimme vain yhden kerran samaan matkaan seuroihin. Kävellessämme kysyin häneltä, onko hän käynyt aiemmin Helsingin Rauhanyhdistyksellä. Unto kertoi olevansa siellä ensimmäistä kertaa, enkä sen jälkeenkään häntä siellä nähnyt. Vaikka komppaniamme olivat samassa rakennuksessa, ne olivat eri kerroksissa ja niihin kuljettiin pitkän rakennuksen eri päistä. Valitettavasti en osannut tai uskaltanut käydä useammin Untoa kyselemässä, enkä tiennyt sen komppanian käytäntöjä ja aikatauluja. Sekin ainoa yhteinen seurailtamme taisi mennä ilman iltakyläkutsuja. Olisi ollut antoisampaa, jos olisimme sellaisen saaneet, mieluusti olisin Untoa opastanut mukaan. Ehkä olisimme saman komppanian asukkeina pitäneet yhteyttä enemmänkin.

Sotamuseolla ikkunoita pesemässä

Maanantaina 9.4. sen työn aloitimme, ikkunoiden pesun sotamuseolla. Kaverikseni oli komennettu kaartilainen Haapasalo, mies johon tutustuin työn kestäessä. Koko viikon komennus sinne oli, mutta lopulta työ jatkui kauemmin. Likaisia ne ikkunat olivatkin, puitteetkin melkein mustia vanhasta, vuosien aikana kertyneestä pölystä. En muista pesukaverini nimeä, mutta hyvässä sovussa sitä työtä teimme, kumpikin omaa ikkunaansa puhdistaen. Tuntui mukavalta kun muutaman päivän työn jälkeen saimme kaikki kadun puoleisen seinän lukuisat lasit puhtaiksi, mutta seuraavana aamuna odotti yllätys. Meillä oli sotamuseolla kaksi johtajaa, museon kersantti sotilaallisena, mutta muuan rouva Miekkavaara museon puolesta työn valvojana. Kun rouva tuli aamulla katsomaan, josko voisimme siirtyä toisen seinän ikkunoihin, aurinko paistoi kirkkaana ikkunoiden läpi ja kaikki lasit näkyivät kumman sameina ja sekavina. Rouva lupasi hankkia erilaista pesuainetta ja niin saimme päivän aikana pestä sen seinän ikkunat uudelleen.

Asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen, ikkunat näkyivät puhtaina illan tultua, mutta seuraavana aamuna taas entinen sameus ja sekavuus paistoi laseista. Pohdiskelin ja vertasin sikäläistä pesua kotoiseen ikkunoidemme pesuun. Meillä lasit oli aina lopuksi huuhdeltu runsaalla vedellä, museolla vettä piti säästää, sillä ei ainakaan seiniä ja lattioita saanut kastella. Toisaalta kotona ei tunnettu lainkaan pesulastoja eikä kuivaimia, jotka olivat tärkeimmät työkalut museolla. Rouva Miekkavaara antoi vihjeen, että kun opimme ikkunoiden pesun käytännössä, meillä olisi siinä tulevaisuuden ammatti ellemme muuta tekemistä löytäisi. Ikkunoita pitää pestä vuosittain ja osaavista pesijöistä on puute. Ainakaan minusta ei tullut vakituista ikkunoiden pesijää, vaikka käytännön taitoa olinkin oppimassa.

Pesimme jo kolmatta kertaa osaa samoista ikkunoista, rouva oli hankkinut taas erilaista pesuainetta. Illalla kun aurinko oli rakennuksen vastakkaisella puolella, ikkunat näkyivät erinomaisen puhtaina, samoin aamuisin jos oli pilvinen taivas. Mutta kun aurinko paistoi lasien läpi, ne näkyivät sekavana harmaana puurona. Olimme pesseet eteläseinän ikkunoita parin viikon ajan ilman kelvollista tulosta, toisella seinällä oli yhtä pitkä seinä pesemättömiä ikkunoita ja museon avaamisen päivä olisi viikon kuluttua. Silloin puuttui asiaan varastokersantti, hän oli pannut merkille sen, miten lasit näkyivät puhtaina silloin, kun aurinko ei niihin paistanut. Hän sanoi että nyt täytyy panna pikapesuna kaikki ikkunat ja toivoa, että avajaisten kutsuvieraiden kulkiessa taivas olisi pilvessä. Kersantti arveli, että sameuden syy on muussa kuin niiden likaisuudessa. Luultavasti vanhat lasit ovat naarmuuntuneet kymmenien vuosien aikana, tai ovat olleet alusta asti lievästi naarmuisia ja että auringon valo taittuu naarmuista, näkyen sekavana puurona sisältä katsojalle.

Niin sitten saimme ikkunat pestyiksi ennen avajaisia, pesimme vajaassa viikossa enemmän ruutuja kuin ensimmäisten kahden viikon aikana. Pääsiäisen jälkeisenä keskiviikkona jäi pesu vähälle, kun jouduimme kantamaan tavaroita varastoihin. Keskiviikon iltapäivän ja torstain urakkana oli vielä melkein kaksikymmentä suurta ikkunaa, mukaan lukien käytävien ja eteisten ruudut. Ehdimme ne puhdistaa, perjantaina, avajaispäivänä, aamupäivällä pesimme vielä rappuset museolle, ja niin kelpasi vieraiden saapua siistin sotamuseon avajaisiin. Avajaisten aikana vallitsi pilvipoutainen taivas, eikä arvokkaiden kutsuvieraiden tarvinnut katsella valosaasteisia vanhoja ruutuja.

Varastokersantti lupasi järjestää ikkunoiden pesun jälkeen miellyttävämpiä töitä. Katselimme sivusilmällä saapuvia vieraita, vaikka avajaisiin meillä ei ollut asiaa. Niiden aikana järjestelimme kellarin varastoja, olimme sen jälkeen museon varastolla yhden päivän ajan järjestelypuuhissa. Sen jälkeen sain viikon komennuksen Suomenlinnan ulkomuseoalueelle, siellä olevien aseiden järjestelyyn, kunnostukseen ja puhdistukseen. Sitä komennusta ehdin noudattaa vain yhden päivän ajan, kun tilalleni määrättiin toinen mies ja minä sain sisätöitä Pääesikunnan reikäkorttitoimistossa.

Ammuntoja

Ihmettelin ettei Kuopiosta ollut siirtynyt merkintää siellä suorittamistani ammunnoista, vaan jouduin ampumaan kaikki uudelleen Santahaminan ampumaradalla. Kuopiossa läpäisin muutamia vaatimuksiakin, mutta uudet ammunnat tulivat eteen niidenkin osalta. Silloin tiedostamattomien silmäongelmieni, hajataitteisuuden ja piilokarsastuksen vuoksi olin tosin läpäissyt vain kolmannen luokan vaatimukset. Santahaminassa en päässyt lähellekään Kuopion tuloksia, syytä siihen en aavista. Santahaminassa sain tosin tilaisuuden vain yhteen yritykseen, ammunnan uusiminen ei ollut mahdollista. Vaikka tuskin tulos olisi toisella kerralla parantunut, tosin parempi tutustuminen kivääriin olisi ollut paikallaan.

Kivääriammuntojen lisäksi meillä oli konepistooliammuntoja ja toukokuun alussa yksi ammunta kevyen singon kovilla ammuksilla merimaaliin. Sinänsä oli mukavaa käydä muutama reissu Santahaminassa ja tutustua siihen seutuun. Sillä reissulla havaitsin kevään ensimmäiset hiirenkorvat kaupungin koivuissa. Ammunnat menivät ja tulokset olivat ne mitkä olivat. Piti vain ostaa uusi kiväärin puhdistusrassin jatkovarsi, muuten en voinut asettani puhdistaa, kun entinen oli päässyt katkeamaan. Epäilen kyllä, että joku asetoveri oli vaihtanut katkenneen rassinvartensa ehjään minun kivääristäni, mutta mitenkään en olisi voinut epäilyä todistaa, en edes yrittänyt vaan päätin kärsiä itse vahingon. Sellaista "vahingon kierrättämistä" esiintyi armeijassa silloin, usein siitä kärsivät syyttömät, jotka eivät omantuntonsa vuoksi tai muuten varastaa toisilta. Minä olin yksi heistä, tuskin olin ainoa lajissa, vaikka olin komppaniani ainoa uskovainen.

Kasarmivartiossa

Kaartin Pataljoonan ensimmäinen komppania oli varsinainen vartiokomppania, joka huolehti vartioinneista kaupungin alueilla, päävartiossa, presidentin linnan edustalla ja muutamissa muissa paikoissa. Sama komppania asetti myös kunniakomppaniat silloin, kun niitä tarvittiin. Joka päivä sieltä lähti ryhmä vartion vaihtoon, yleensä rumpali edellä tahtia antamassa, joskus saattoi olla laajempikin musiikkiryhmä, erityisesti silloin, kun oli aihetta juhlistaa päivittäistä vartion vaihtamista.

Vartiointi Merikasarmilla kuului toisen komppanian tehtäviin, me emme olleet mukana ensimmäisen komppanian vaihtoesermoniassa, sillä vartioimme vain öisin. Siinä oli vain yksi yön tunteina toteutettava kiertävä vartioreitti, jota vuoroin kiersimme komennetun ryhmän kesken. Vuorollani kiersin määrättyä piha-aluetta rauhallisesti kävellen ja ympäristöä tarkkaillen. Velvollisuus oli kokeilla ulko-ovien riippulukot, että olivat lukitut ja kaikin puolin kunnossa. Tarkka lukkojen kokeilu ja nykiminen antoi vaihtelua yksitoikkoiseen, hiljaiseen kävelyyn. Satamista ja mereltä saattoi kuulua erilaisia ääniä, mutta telakka oli yleensä öisin hiljainen. Varmaan sielläkin oli omat vartiomiehensä, vaikka koskaan en muista heitä kohdanneeni, enkä tullut tietoiseksi telakoiden vartiojärjestelyistä. Ainoa vartiomies jonka kohtasin, istui kopissaan alueen portilla tien varressa. Hänet näin kaupungille mennessäni ja sieltä palatessani, usein morjestimme käden nostolla, mutta äänellinen tervehtiminen ei olisi oikein onnistunut suljetun oven eikä ikkunoiden lävitse. Aamun koitaessa lähtivät yön ajan vartioineet miehet normaaleihin päiväkomennuksiinsa.

Toinen kasarmivartiokomennukseni tuli kiirastorstan jälkeisen yön ajaksi, se tiesi samalla, etten päässyt torstai-illan seuroihin. En valittanut, minun vartiovuoroni olivat vähäisiä kun tietää, että muutamat miehet saattoivat saada vartiovuoron kaksikin kertaaa viikossa. Kolmannen kerran vartioin Merikasarmin alueella vappuyönä, vaikka mieluummin olisin silloinkin lähtenyt seuroihin ja iltakylään kaupungille.

Toinen 2. komppanian vartiomuoto oli tulipalokomennuskunta, jossa tehtävänä oli pysyä lähtövalmiudessa komppanian tiloissa. En tiedä millaisiin komennuksiin ja miten kauas sitä olisi käytetty tulipalon sattuessa, sillä ainoaakaan kertaa se ei joutunut käytännön toimiin. Huulena kiersi komppaniassa käsitys, että jos on huonoissa väleissä komppanian kirjurin kanssa, ei pääse juuri koskaan iltalomille, koska kirjuri nimeää komennuskunnat vuorokaudeksi kerrallaan. Siinä komennuakunnassa olin mukana vain muutamia kertoja.

Pääsiäisen ajan tunnelmia

Sunnuntaina oli mahdollista lähteä iltalomalle jo päivällä, useat miehet lähtivätkin niin, ettei illan tiskiin tahtonut löytyä ketään, vaan iltaruokailuun jäänti tiesi melko varmaa tiskivuoroa. Se vuoro puolestaan lisäsi iltapäiväivän ruokailusta vapaan haluavia. Minäkin lähdin mielelläni päiväseuroihin, sinnittelin jossakin kaupungilla väliajan iltaseuroihin asti, jonka jälkeen pääsi johonkin iltakylään. Pitkäperjantain iltana olin pitkästä aikaa tiskivuorossa, lauantaina jatkoimme taas ikkunoiden pesua Sotamuseolla, illaksi pääsin seuroihin ja iltakylään Kivelänkatu kolmeen.

Kesä alkoi näyttäytyä Helsinkiin pääsiäisen aikoihin, meren jää oli sulanut jo aiemmin, meri lainehti vapaana, nurmikot vihersivät, ensimmäiset kukat availivat nuppujaan ja puiden silmut olivat turvonneet avautumistaan odottaen. Ihmeellinen onnen tunne täytti mieleni, vain sanat sen ilmaisemiseen puuttuivat. Ajattelin siinä merta ja meren jäätä, miten saman kaltainen on ihminen ja ihmisen sielu synnin jään kahlitsemana. Vain Jumalan armon aurinko pystyy sen synnin jään sulattamaan, kuten luonnon aurinko ja etelän tuuli sulattivat merestä jääkannen. Siitä Jumalan armosta sain iloita senkin pääsiäisen aikana niin kasarmilla, matkalla seuroihin tai iltakylään tai iltaloman lopulla kasarmille.

Minun syntieni sovitukseksi Elämän Herra kerran hikoili verta Getsemanen puutarhassa, minun syntieni sovitukseksi Hänet kerran naulittiin ristille Golgatan mäellä, sen varmistukseksi Jumala herätti Hänet kuoleman kidasta kolmantena päivänä. Pieni Jumalan lapsilauma, veren puhtaudessa vaeltava, sitä sanomaa omistaa ja levittää ympärilleen. Sen yhteydessä antoi rakas Isä minullekin synnit anteeksi, antoi ja antaa joka päivä. Synnin jää on sulanut, vaikka pakkasilma pyrkii uutta jäätä tekemään. On kuitenkin korkealla verinen armon aurinko, verinen pilvi pesee jatkuvasti pois synnin tartunnaisia.

Kävin pyytämässä vapaata ruokailusta, pääsen jo päiväseuroihin. Ennen loman alkamisen kelloaikaa en halunnut lähteä, vaikka tiesinkin myöhästyväni seuroista. Toisen pääsiäispäivän iltana oli ehtoollisjumalanpalvelus Meilahden kirkossa. Myöhästyin yhteisestä lähdöstä, niin jouduin yksin etsimään kirkon, jonka lopulta löysin kadulla kulkijoilta kysellen. Välillä tosin erehdyin ensin Ortodoksien kirkkoon. Ihmettelin siellä vallinnutta hiljaisuutta, mitään toimitusta ei ollut menossa, muutamia hiljaisia ihmisiä vain, ilmeisesti rukoilemassa. Hiljaisesti kysyin joltakin, että mitä täällä on menossa, vain hiljaista muminaa sain vastaukseksi. Muistin koulussa opettajan kertoman, että ortodoksien kirkoissa on vain muutamia penkkejä seinustoilla huonokuntoisia ja vanhuksia varten. Kun sen muistin ja näin sen kaltaisen tilanteen siinä kirkossa, lähdin jatkamaan etsintääni. Lopulta Meilahden luterilainen kirkko löytyikin ja sieltä tutuiksi tulleet Helsingin uskovaiset sekä kaivattu Herran pyhän ehtoollisen vietto.