Suistuminen polkupyörältä

    Alue kerrallaan sain muiden töiden välissä navetan maalatuksi, sää oli lämmin ja tiedotukset lupasivat lisää lämmintä. Koskelan Antti kävi paikkaamassa särkyneen hevoskärryn renkaan, olin sivussa apuna ja oppimassa. Pidimme verkkoja järvessä, mukavasti sieltä kaloja tuli ruokapöytään valmistettavaksi. Navetan maali kävi astian pohjalla jäykäksi, ohentamiseen piti hakea kaupasta tärpättiä. Silloin myivät pineenitärpättiä irtotavarana asiakkaiden omiin astioihin, niin lähdin innokkaana polkemaan kauppojen suuntaan. Innostusta jatkui puolisen kilometrin matkalle, kun ohitettuani teiden risteyksen, ja alettuani polkea vauhtia, kanisteri heilahti ja sen pohja tökkäsi vasempaan polveeni. Siitä menetin pyörän hallinnan, pyörä jatkoi oikeaan, Lehon pellon ojaan. Minä jatkoin vauhdissa Syvälahden pellon puolen ojan pohjalle vatsalleni. Tien pientareen hiekka ja vesakko repi kasvoihini melkoiset verinaarmut, mutta onnekseni luut säilyivät ehjinä, enkä edes pyörtynyt. Pääsin pian tielle ja lievästä kivusta huolimatta nostin pyörän toisesta ojasta. Sekin oli säilynyt kunnossa ja niin saatoin jatkaa ostosmatkaa kylälle ja takaisin kotiin. Sen suistumisen seuraus, kipeät naarmut, saivat aikaan, että jouduin luopumaan suunnittelemastani seuramatkasta Karvoskylälle, olihan vasen poskeni miltei kokonaan ruven peitossa.

  Kotiin päästyäni laitoin hevosen aisoihin ja hain Leppäsen metsästä lehtikerppuja, joita äiti oli kodinhoitajan kanssa siellä valmistanut. Ehkä olisi paikallaan kertoa jotakin yleistä lehtikerpuista. Niitä tehtiin ennen yleisesti varsinkin silloin, kun heiniä kasvoi niukasti. Koivuista ja pajuista katkaistiin lehtioksia vajaan metrin mittaiseksi, ja ne sidottiin notkealla vitsalla noin 25 - 35 sm paksuisiksi nipuiksi. Kerput olivat ainakin mieleistä syötävää lampaille, niille voitiin antaa kerppu tai muutama oksa kerrallaan, ja pienellä turvallaan ne yksitellen poimivat lehdet suuhunsa. Lehmiä varten lehdet riivittiin käsin isoon astiaan tai tiiviiseen laatikkoon, kasteltiin kuumalla vedellä ja annettiin syötäväksi. Lehtien riipimisen kerpuista muistan ikävänä ja pitkäveteisenä työnä, varsinkin kun siinä tahtoivat sormet kipeytyä. Monet lehdet on silti tullut riivityksi usean kevättalven aikana. Vein hakemani lehtikerput Rauhalan lähellä olleeseen laton, ne mahtuivat sinne heinien päälle hyvin. 

Äiti, Anitta ja veljet menivät maakunnallisiin seuroihin Reisjärven opistolle, jäin yksin kotimieheksi, kun kotia, varsinkaan eläimiä, ei voinut vartioimatta kotiin jättää. Silloiset hitaat kulkuvälineet, polkupyörät ja patikointi, edellyttivät opistolla yöpymistä, ainoastaan Vilho pyöräili kotiin yöksi. Aamuin, illoin lypsyt ja muu eläinten hoito veivät sen verran aikaa, että siinä välissä olisi toki ehtinyt näkemään seurakentän, mutta ei juurikaan saarnoja kuuntelemaan. Eläimiä, erityisesti hevosta piti siirtää päivälläkin. Niille ei voinut kerrallaan kovin suurta aluetta antaa, kun niillä oli taipumus kiertää ja polkea alue syöntikelvottomaksi, ja vasta sitten alkoivat syödä ja kurkotella ruohoa kauempaa.

  Normaaleihin muihinkin kotitöihin ryhdyin kotimiehenä, lakaisin ja pesin lattiat, tiskasin astioita ja muuta sellaista. Myös ulkotöitä tein, ainakin aitaa piikkilangasta. Sellaisia kotimiespäiviä ja -hetkiä sattui silloin tällöin.                                                      

  

Saunan siirron valmistelua

  Loppukesän aikana olimme kaivaneet saunalle uutta pohjaa, lähemmäksi rantaa ja vettä. Olimme myös saaneet kaivannot täytetyiksi hiekalla. Kivisen Aimon kanssa naulasimme sokkelilaudoituksen kivijalan valua varten, kävin Savijärven Paanasella maksamassa ennen tuodun hiekan ja kysymässä lisää. Kun Rannan Ville ei ehtinyt hakea hiekkaa autollaan, sitä haki Turusen Kalevi traktorillaan. Olin Vilhon kanssa kuorman teossa lapioilla, ja niin saimme valaa kivijalan saunan uuteen paikkaan.

  Heinäkuun viimeisenä keskiviikkona valoin pohjan saunalle, eteistä varten olimme kaivaneet montut, joihin naulasin muotit pilareita varten. Reisjärven maakunnallisten seurojen jälkeisenä maanataina purin kivijalan laudoitukset, mutta siinä teime virheen, että täytimme kivijalan sisäpuolen savella. Tulevina vuosina havaitsimme, miten pakkasilla routa vähitellen väänsi valetun lattian ja kivijalan sen ympäriltä kelvottomiksi. Sellaista mahdollisuutta emme silloin ymmärtäneet edes ajatella. 

    Aikomus tehdä kaivo

  Ideoimme uutta kaivon paikkaa rantakuivalle, lähelle uutta saunan paikkaa. Ajatus oli, että siinä ainakin saunavettä riittäisi ja vettä lehmille pitkinä pakkastalvina, ettei sitä tarvitsisi ajaa tai kantaa kaukaa järven avannosta. Hyvällä poudalla sain alun kaivannolle, olihan hyvä pouta. Joitakin kiviä siitä löytyi, ainakin yksi niin suuri, että se piti nostaa pois koneellisesti. Olin tosin ostanut dynamiittia kivien ampumista varten, mutta kun Keskiahon kiviauto nosti kiviä ruismaaltamme, se kävi nostamassa kaivosta sen suurehkon kiven, joka kaivossa oli esille tullut. Parempi Vilho Väntösen raana oli käytössä muualla, joten sitä en saanut meille. Jonniselta sain käyttöön yksinkertaisen, pölkkyyn ristiin kaivetuilla kepeillä pyöritettävän laitteen. Sekin toimi hyvin, mutta siitä puuttui käytön varmuus, kun siihen ei saanut topparia, jollainen oli vakiona hammasvaihteella toimivassa raanassa, jota opin myöhemmin kolmijalaksikin sanomaan.

  Kaivon teko jäi aikomuksen asteelle, vaikka reilun kahden metrin syvyyteen olimme sitä kaivaneet. Ensin alkoi vesisade ja reunat alkoivat vyöryä. Sain työhön raanan ja laskin pohjalle renkaan, joka asettui toivottoman vinoon, ettei edes renkaan avulla voinut jatkaa kaivamista. Niin jätin kaivannon sikseen, ajatuksella jatkaa syksyn ja talven pakkasilla. Syksyllä ja talvella minulle ilmeni aivan muuta työtä, ja kaivanto jäi silleen useaksi kuukaudeksi, kunnes osoittautui toivottomaksi jatkaa ja täytimme kaivannon maalla, jota siitä oli aikanaan heitelty lapioilla ylös. Yritin nostaa rengasta raanalla, mutta se oli liejussa niin tiukasti, että piti jättää sinne, ja siellä se on vieläkin.

 Elettiin vuoden 1959 kuivaa, vähäsateista kesää. Aina kun töiltäni ehdin, ajelin polkupyörällä kylämme raitteja kierrellen, tai samosin metsäpolkuja patikoiden. Joskus pysähdyin järven tai lammen rannalle ihailemaan näkymää. Jos löytyi sopiva mätäs, kanto tai kivi istuimeksi, saatoin istahtaa hetkeksi. Umpilampi oli usein kohteenani, siellä oli välillä nuorisoa jonka kanssa sai jutella. Ellei muita ollut paikalla, istahdin mättäälle katsomaan tyyntä tai hiljaa väreilevää lammen pintaa. Erään sellaisen istahtamisen aikana näin tyynen veden yllä lepattamassa suuren, kauniin perhosen. Kohta perhonen muotoutui säkeiksi aivoissani: "Valkea perhonen lammella..." En varmaksi muista, oliko minulla mukana paperia ja kynää, ilmeisesti oli, sillä kirjoitin muistiin ne sanat ja kohta toisenkin runon tapaisen.

 Olen tmiettinyt, miten se nuoren miehenalun runo perhosesta johtui pohtimaan kaiken katoavaisuutta. "Ei huomenna tuotakaan perhosta näy, niin kuolema kauniinkin ylitse käy." Liekö taustalla ollut tiedostamaton muisto puolitoista vuotta aiemmasta, kun heräsin jäykistyneen isäni vierestä. Se kokemus ainakin muistutti elämän katoavaisuudesta, mutta on aihe ollut pohdinnassani jo isäni eläessä. Muistan kuinka eräänä syksynä, Kotalahden metsässä hakkuulla kulkiessamme painiskelin elämän tarkoituksen vaiheilla aivan epätoivon partaalle, että onko kaiken tarkoitus vain siinä, että kerran kuolemme. Sen epätoivon laukaisi kortteeritalomme alivuokralaisen suusta kuulemani lause: Jumala on salannut ihmiseltä kuoleman suloisuuden, että ihminen jaksaisi elää." 

  Monet nuoret Uusiperän suunnalta, joskus ison tien varresta asti, kulkivat myös Junganjärvellä uimassa ja soutelemassa. Äiti kävi joskus Mustosella Kojolanperällä, meni iltapäivällä maitojen kuljetusautossa, kun se vei sinne tonkkia ja niissä palautettua kurria, laskumaitoa, kuten meillä sitä kutsuttiin. Kun äiti yöpyi siellä ja palasi seuraavana päivänä auton kerätessä tilojen maitoa meijerille vietäväksi, oli minun ja veljien asia hoitaa lehmät ja muut eläimet. Lypsäminen oli silloin minun puuhaani, muita lypsytaitoisia ei meillä ollut. Kun äiti meni sunnuntaina ja palasi maanantaiaamuna, hän joutui mukaan maanantaina jatkuneeseen heinien kasaamiseen. Heinät olivatkin kuivuneet, ne saatiin latoon yhden pienen suosaran heiniä lukuun ottamatta, sen saran heinät levitimme lopuksi hajalleen ladon lähistöön. Siitä ne olisivat nopeasti nostettavissa latoon sateen uhatessa, mutta ilman kiirettä sain ne latoon tiistaina, aivan kuivaneina.

 Keskiahon Erkki oli hankkinut vanhan kuorma-auton runkoon kivien nostolaitteet. Porasivat kiveen matalan reiän, johon kiilan avulla kiinnittivät pyöreän, alapäästä laajemman tapin. Siten nostamaan, joka toimi onnistui harvoin aivan helposti.
Tappi tarttui niin tiukkaan, että kesti nostaa isonkin kiven maasta. Kun kivi oli saatu auton lavalle, tappi voitiin irrottaa lyömällä sitä vasaralla alaspäin. Se pääsi menemään, kun sitä ei ollut aivan reiän pohjaan asti asetettu. Joskus oli tappi varsinkin tottumattoman toimesta laitettu aivan reiän pohjaan, eikä se päässyt laskeutumaan. Silloin oli tapin irrottaminen vaikeaa, kun piti saada tiukkaan pureutunut kiila  

  Auto nosti kiviä ruismaaltamme, yhden kiven aloitetusta kaivosta ja kolme kiveä pihastamme. Erityisesti on mielessäni suuri kivi aivan silloisen talomme portaiden itäpuolella, oikeastaan portaiden alakulmassa. Olin ehtinyt tottua siihen kiveen leikkikivenä ja ulkona tuuletettavien mattojen välivarastona. Kiveä ei uskallettu ampuakaan siinä, lähellä taloa ja portaita. Niin sen nostoa päätettiin kokeilla kivikempsulla, ja epäilyistä huolimatta se nousi helposti ja vietiin jonnekin rannan suuntaan. Sen jälkeen riittikin kivenkolojen täyttämistä, maan ajoa niihin hevosella.
  

        Pitkä lava kumikärryihin

  Kumirattaat olivat isäni ostamat silloin, kun hän oli hevosen kanssa työssä rautatierakennuksella. Sitä ajoa varten isä teki hyvän kipattavan lavan aisoineen. Niillä ajoimme kauan isäni jälkeenkin, mutta isän valmistamat pitkät, heinien ja korsiviljan kuljetukseen tarkoitetut aisat ja lava särkyivät nopeammin. Olin talven aikana tuonut metsästämme koivuja, joista aloitin uusien aisojen ja lavan valmistuksen. Ajatus oli, että aisan ja lavarungon liitos vahvistettaisiin raudoituksella, kun ne olisivat aivan suorasta puusta. Olin ehtinyt veistellä puita jo melkoisesti, kun Louhulan Paavo näki rakennelmani ja kehotti etsimään luonnostaan sopivan kiverät koivut Louhulan metsästä. Sellaisesta tehtyinä aisoista tulisi lujemmat.

  Kaadin ja katkaisin koivut oikeaan mittaansa, ja ajoin ne piharantteellemme työstettäviksi. Siinä niitä vähitellen veistelin ja höyläilin ja annoin niiden kuivaa. Ostin osuuskaupasta rautaa ja muttereita, niistä seppä Jussi Ruuska valmisti rautaiset "henkselit" joiden avulla kiinnitin aisat lavan alle tulevaan parruun. Isän tekemässä pitkässä lavassa sellaisia ei ollut, eivätkä suuretkaan naulat kestäneet jatkuvaa nitkuttavaa rasitusta, siksi ne aisat pettivät.

  Naulasin laudoista lavan kärryihin, kaivoin reiät sivuille häkin tappeja varten ja naulasin häkin kevyistä laudoista. Niin olimme siltä osin valmiita puintiaikaan, ja käyttöä oli uudella pitkällä lavalla, useaan taloon sillä ehdittiin puintiviljaa ajamaan.

     Viljatöitä syksyllä    

  Edellisenä syksynä kylvetty, talvehtinut ja kesän kasvanut ruis joutui leikattavaksi. Niitin sitä isältäni opitulla tavalla siten, että lakoisuuden reunasta niittäen se siirtyi pystyyn jäävän viljan päälle. Sitä se kerättiin käsin lyhteiksi, jotka sidottiin ja kuhiloitiin. Me teimme 12 lyhteen kuhilaita siten, että ensin käännettiin lyhde keskivälin yläpuolelta kaksinkerroin niin, etteivät tähkät maahan ulottuneet. Siihen taitettiin lyhteet vastakkaisilta suunnilta, jääneeseen väliin lyhteet puoleltaan taas vastakkain, kunnes kuhilaassa oli 11 lyhdettä. Viimeksi nostettiin suuri ja tiivis, keskeltä taitettu lyhde hatuksi kuhilaan päälle. Vain hatun tähkiä jäi sateille alttiiksi, mutta nekin niin, että vesi valui tähkän pinnalla alaspäin, eikä mennyt tähkän sisälle. Pihan puolen rukiit kuhiloimme, mutta maantien takana ruis oli heikkoa, ettei sitä saanut niitetyksi lyhteiksi, kun meni ristiin niitoksessa. Äiti leikkasi sirpillä sen saran rukiit.

  Kun uudelta ruismaalta nostettujen kivien kuopat oli ajettu täyteen maata, ajoin siihen lantalan tyhjäksi, 11 kuormaa sitä löytyi. Hajottelimme lantakuormat, Turusen Kalevi kävi sen kyntämässä ja karhihtemassa, jonka jälkeen kylvin apulantaa ja rukiin siemenet. Niin sai Kalevi äestää alueen uudelleen, silloin siemenet piiloon, eli siementämässä. Ruista kylväessä alkoi olo tuntua heikolta, ja illan tultua mittasin kuumetta 38,6 astetta. Siis lääkettä nieltyäni lepäämään, lepäsin seuraavan päivänkin, kun aamukuume oli peräti 38,8 astetta. Päivän aikana tauti helpotti, kuume laski illaksi lähes normaaliksi, ja niin pääsin jatkamaan töitä. Sen verran heikoksi tauti minut vei, että ensimmäisen mittauksen jälkeen mittari luiskahti kädestäni ja särkyi. Onneksi mittareita oli jäljelllä, ja lisää saattoi ostaa Muurasjärven lääkekaapilta. Kuumeen ohella taudin kuvaan kuului päänsärky ja kurkkukipu.

  Rukiin kylvön aikaan niitin ensimmäisen, pienen palan, valmiimpaa ohraa. Totesimme samalla, ettei ohran niitolla ole kiirettä. Kaloja sentään tuli verkoilla runsaasti, melkein joka päivä verkot olivat järvessä pyydystämässä meille syötävää. Järvellä kului aikaa, mutta saimme vastintakin käytetylle ajalle.

  Paavo Autio poikkesi meillä, oli lähtenyt katsastamaan edellisen syksynä kaivamiensa ojien tilannetta, hän kävi myös Koskelalla ja Kivisellä.

Vettä kylästä

  Kaivossamme kävi vesi vähiin kuivina viikkoina, se vesi oli myös hiukan ruosteista. Kuivina aikoina haimme veneellä vettä tonkassa Kivilahden rannan lähteestä. Varoen, pinnalta keräten siitä matalasta lähteestä vettä otimme, mutta oli se sentään ruokavetenä Jungan vettä parempaa. Järven vesi kelpasi tiskivedeksi ja eläinten juottoon, mutta mieluummin käytimme lähteestä tai naapurien kaivoista haettua vettä silloin, kun oman kaivomme oli kuivumaisillaan. Maantien varressa olevista naapureista saatoin hakea vettä polkupyörällä, mennessä ajoin, pitäen tyhjää tonkkaa toisella kädelläni tavaratelineellä. Täyden tonkan kanssa sellainen ei onnistunut, vaan piti kävellä. Kantamiselta sentään välttyi ja olihan meno nopeampaa. Varsinkin silloin, kun oli vieraita tiedossa, haimme muualta parempaa kahvivettä, ja saimmehan sitä samalla itse.