Jukolan pihaan pitäisi lyödä iso paalu

  Syksyn rippikoulu kesti kaksi viikkoa, se pidettiin Jukolassa, kirkonkylän urheiluseuran talossa. Isä oli kysynyt minulle kortteerin Ohtolaan, Putaanvirran pohjoisrannalla, mäellä seisovaan taloon. Samassa talossa kortteerasivat myös Kannonmaan Heikki ja Hyppösen Viljo. Meitä oli kolme poikaa samassa talossa.

 Rippikoulua pitivät vuoroin kirkkoherra Aittokallio, kanttori Tiainen ja pastori, jonka nimeä en muista. Aittokallio oli vanha Lapin ystävä, liikkui moottoripyörällä, opetti muistaakseni katekismusta. Muutenkin hän oli vanha, suhteellisen leppoinen mies. Kerran hän kuitenkin kiivastui. Koulua pidettiin Jukolan pienessä salissa, oikeastaan siinä kaksi salia peräkkäin, kaksoisovi välillä avoimena, kahta laitaa seinät hiukan keskelle ulottuen. Opettaja seisoi toisessa päässä, takimmaiset pojat istuivat melko kaukana, melkein kaksi salin mittaa erotti heidät opettajasta.  Takana oli pojilla kiusaus kujeilla keskenään, olettivat, että pappi ei näe heidän touhuaan. En tiedä, mitä siellä tapahtui, istuin etummaisen salin etuosassa käytävän sivussa. Melkein säikähdin kerran, kun silmieni ohi vilahti joku esine, en ehtinyt nähdä, mikä se oli. Seuraavassa silmänräpäyksessä vilahti ohitseni vanha rovasti. Hämmästyneenä vilkaisin taakse, salin perällä kirkkoherramme kumartuneena poimi lattialta jotakin. Tapaus selvisi, kun opettajamme käveli rauhallisena takaisin, kädessään avainnippu. Sillä hän oli heittänyt kyhnääviä poikia, eikä’ puhunut asiasta sen enempää.

Pastori opetti raamattutietoa ja kanttori luonnollisesti laulua. Niistä tunneista ei mieleeni ole jäänyt mainitsemisen arvoista tapahtumaa. Kanttoriin liittyy kuitenkin yksi rovastin puhuttelu, sitä kuuntelin kummeksuen, kun hän alkoi kertoa ikään kuin satua.

 - Tuohon Jukolan pihalle pitäisi lyödä iso paalu ja sen viereen suuri väkipyörä. Väkipyörän telalle kierrettäisiin köysi, jonka toinen pää siihen paaluun. Sitten Pihtiputaan rippikoulupojat sakilla siitä pyörästä vääntämään ja niin kauan pitää vääntää, että maapallo keikahtaa nurinpäin.

 Ihmettelin puhetta, mitä tuo nyt on rippikoulutunnin aluksi. Sitten tuli selitys:

- Kun olette kanttorin autoa nostaneet takaa, ettei hän päässyt lähtemään pihasta.

Oppitunteja oli päivittäin viisi, aamupäivän yhdeksältä kaksi tuntia toisen papin tunteja, päivällä yksi kanttorin laulu ja – musiikki tunti. Iltapäivällä lopuksi kaksi tuntia toisella papilla. En muista sitäkään, kumpi papeista piti aamu- ja kumpi iltapäivän tunnit. Kuitenkin iltapäivisin, kun tunnit loppuivat kahdelta, jäi runsaasti vapaata aikaa. Osa siitä kului läksyjen lukuun, mutta jäi aikaa myös kirkonkylään tutustua. Rippikouluviikkojen aikana tutustuin siihen asti minulle tuntemattomaan kasviin, takiaiseen. Niitä kasvoi Ohtolan peltojen pientareilla, maanteiden varsilla ja kaikissa joutomaan paikoissa. Olin niitä toki nähnyt pyhäkouluretkillä, mutta en ollut tietoinen kasvin siemen pallukan ominaisuudesta. Kun kolusimme iltaisin monissa paikoissa, niitä tarttui vaatteisiimme. Monet pojat myös keräsivät niitä ja heittelivät kavereiden vaatteisiin. Joltinenkin riesa.

  Rippikoulun jälkeen lähdin uudelleen isän mukaan metsään, myös Rajahoikassa seivästämämme heinät kävimme kasaamassa. Niitä heiniä saimmekin melkoisesti, kun Arvin lehmän laitumen heinien lisäksi olimme tehneet heinää myös hevosen vastineeksi. Arvi oli tehnyt omia heiniään meidän hevosella niittäen ja haravoiden. Marraskuun tultua järvemme jäätyi, opettelin luistelemaan Jungan sileällä teräsjäällä. Pyhien seutuina, kotona käydessä se onnistui.

  Tiala Ruuttilasta

Syksyn edetessä toi yhtiö siirrettävän parakin Prännyn talon luokse, sellaisen kahdessa osassa kuljetettavan ,joka paikan päällä yhdistettiin puoliskoista yhdeksi, kahdeksalle miehelle sopivaksi parakiksi. Meidän majoittumisemme Mustosilla päättyi, kun yhtiö ei enää maksanut kortteerin vuokraa. Olihan siitä lyhempikin metsään, saattoi lähteä kävellen, kun ei ollut pyörämatkaa, lähdimme heti polun alkupäästä kävelemään. Sama matka kuitenkin oli käveltävänä, hiljalleen matka jopa jatkui, kun työ palstalla eteni pois päin.

  Muutimme siis parakille, pian sinne tuli lisää miehiä. Heistä muistan nimeltä vain Leo Tialan, kotoisin Sievin Ruuttilasta, pieni sivukylä siellä, jonka risteyksen myöhemmin olen pannut merkille ohi ajaessani. Leo oli sairas mies, pahat vatsahaavat vaivanaan. Iltakaudet hän suurella äänellä paasasi itselleen kiusallisia asioita. Eniten hän moitti perunaa: - Peruna ei ole ihmisten ruokaa, se on vain täyterehua. Toisille miehille hän muistutti vähän väliä: Älkää vain syökö perunoita, siitä tulee mahavaivoja, peruna on täyterehua, elukan ruokaa, ei ihmisille sopivaa. Itse Leo söi pääasiassa kauraryynejä, sokeria päälle ja maitoa sekaan. Sitä kului ties miten monta lautasellista. Maitoa hän osti Prännyn talosta kaksi tai kolme litraa päivässä. Lisäksi kananmunia, jotka hän joi raakana, niitäkin useita munia päivää kohti.

  Toiset Sievin miehet osittain noudattivat Leo Tialan ruokavaliota, söivät kauraryynejä maidon ja sokerin kanssa, joivat kananmunia, mutta söivät he myös perunaa ja lihaa. Siksi Leo heitä sitä moittikin, kun ei itse pystynyt. Yksipuolisen ruokavalion lisäksi Tiala joi muutaman kerran pullon suusta lääkettä, jonka lääkäri oli määrännyt.

  Leo Tiala oli vanhin Sievin miehistä, hänen lisäkseen sieltä oli ainakin kaksi nuorempaa miestä. Sairaudestaan huolimatta Leo oli kova työmies, ainakin puheidensa mukaan teki valtavan paljon propseja päivässä. Nuoremmat eivät hänelle pärjänneet, ainakin nuorin heistä oli jotenkin laiskan oloinen, teki vain sen verran, kuin oli pakko. Eräänä iltana parakille tultuamme meille kerrottiin, että tämä Kalle oli loukkaantunut. Puuta nurin työntäessään nyrjäyttänyt selkänsä, kävellyt parakille, josta uusi työnjohtaja Koiviston Lassi hänet moottoripyörällä vei lääkäriin. Sitä kertoessaan Leo kyllä arveli, että oli Kallen loukkaantuminen tekopeliä: Kun katsoin hänen nousuaan moottoripyörän takaistuimelle, huomasin, että terve on tuo mies. Kipeällä selällä ei hypätä pyörän taakse sillä tavalla heilauttamalla. Kyllä kipeäselkäisenä liikkuu varovasti.

  Leo Tiala oli ankara kommunisti, ruoka moitteittensa välit täyttyivät kiihkeillä, poliittisilla puheilla. Hänen kommunistinen aatteensa oli Suomen kommunistejakin ankarampaa, aatetoverit saivat jatkuvasti sapiskaa Kekkosen kannattamisesta presidentin vaalissa ja muutenkin. Urho Kekkonen oli Leon puheissa melkein kaiken pahan alku ja juuri, ihme oli Leon mielestä, että oli saanut kannattajikseen juuri äärivasemmiston. Siinä oli Tialan mielestä tapahtunut maanpetokseen verrattava vääryys. Ilta illan jälkeen saivat toiset kuulla, mitä milloinkin oli Kekkonen ja maalaisliitto tehnyt väärin.

   Toiset Sievin miehet pyrkivät viemään keskustelua toisillekin alueille. Siinä tarkoituksessa he muistelivat joitakin markkinoiden veden neito kisailuja. Kun Leon paatos yltyi yli äyräiden, saattoi jompikumpi Sievin mies kesken kaiken aloittaa hokeman: Ja taas putos yksi nätti tyttö veteen, hyiseen, jäiseen, kylmään veteen, sata prosenttisesti hyiseen, jäiseen, kylmään veteen. Siinä oli taustalla heidän markkinakojussa tai huvipuistossa näkemänsä ja kokemansa kisailu, jossa ostettiin pieni määrä palloja, joita sai heittää veden ääressä seisoviin uimapukuisiin nuoriin naisiin. Jos pallo osui johonkin tyttöön, tämä saman tien pudottautui alla olevaan vesialtaaseen. Linnanmäellä ainakin sellaisia kerrotaan olleen.

   Sukupuoli asioihin Sievin miesten puheet myös siirtyivät hyvin herkästi. Varsinkin Leon politikointia hillitäkseen nuoremmat sellaiseen siirsivät puheensa. Kuulin silloin sellaistakin, mitä en mielelläni päästäisi silloisessa iässäni olevien korviin. Kuitenkin kuultu, mikä kuultu, minne siellä korviaan laittoi, eikä niitä isoja miehiä kielloilla olisi pystynyt hillitsemään, melkein päinvastoin.