Tukkien sahaus

  Äiti oli kirkolla käydessään tehnyt ratkaisunsa, suunniteltua tiilinavettaa ei rakennettaisi, tehtäisiin vain sellainen, kuin omat voimat ja varallisuus sallivat. Turusen Antti asensi sirkkelinsä ja aloitti sahaamisen, sahasi erilaista tavaraa pitkän kokemuksensa ohjaamana, koska mitään virallisia sahausluetteloita ei ollut.

  En muista ketä oli mukana työssä Antin, hänen poikansa Kalevin ja meidän poikien lisäksi. Meidän Vilhon kanssa kannoimme lautoja ja parruja niille kuuluviin taapeleihin, en muista oliko meidän poikasten apuna muita. Ainakin äiti ilmeisesti, tapansa mukaisesti kävi välillä kantamassa, sikäli kuin ruoan valmistukselta ja lehmien hoidoilta ennätti.

  Ennen pitkää alkoi työvoima osoittautua vähäiseksi, ja kun Vilho Kokki Honkalasta poikkesi työtä katsomaan, Antti ja äiti oitis värväsivät hänet pyörittämään sahattavia puita lähemmäksi sirkkeliä. Alkupuolella pölkkykasaa olivat Santeri Jonnisen talkoopuina tuomat kaksi hirmuisen suurta tyvipölkky ja saman suuren rungon toinen pölli tyvestä katsoen. Tyvipölkyn pituus oli muistaakseni 23” tai 21” mutta niiden paksuuksia en muista. Honkalan Vilho pyöritteli niitä suuria puita, että pääsisi näkemään miten ne sahataan. Antti ei ollut moksiskaan Vilhon ajatuksesta, vaan rakensi sirkkelin viereen ehtineiden jättiläisten yli telat, joiden yli käski Vilhoa vyöryttämään taustalta tulevia puita.

  Ehdin jo ajatella, että Antti jättää ne suuret puut sahaamatta, mutta ei hän sellaista aikonut. Sunnuntaisen levon jälkeen, maanantain aamuna Antti tuli reilun tuntia aiemmin pihaamme suuren hirsirakentajan leveän kirveen eli piilun kanssa. Sillä hän veisti suurimman tyvipölkyn tyvestä paksulti kolmelta eri sivulta. Jos oikein muistan, ainakin yhdeltä, mahdollisesti kahdelta eri sivulta latvaan asti. Kun miehiä tuli sovittuun aikaan työtä jatkamaan, jupisi Antti tutuksi käyneeseen tyyliinsä huulten välistä, kuin itsekseen, mutta kaikkien kuullen, että minun kiusallani se on nuo suuret pöllit tänne tuonut. Tiesi että minä ne kuitenkin sahhaan, ja siinä särkyy minun pahaset vehkeeni, mutta kun ne on tänne tuotu, tavaraa niistä tehhään ja sitä tullee paljon.

  Sitenkään Antti ei ottanut suuria puita heti käsittelyyn, vaan pyöritytti kaikki pienemmät pöllit takaa sahattaviksi. Vasta kun kaikki pienemmät puut oli käsitelty, että vain telapuut isojen alla olivat jäljellä, tuli suurten vuoro. Sen muistan että ensimmäinen sauma sahattiin läheltä toista reunaa niin, että sekä puun ylä-, että alapuolelta löytyi veistetty pinta. Vaikka puuta oli sillä tavoin poistettu melkein 20 senttimetriä yhteensä, ei sirkkelin terä ylettänyt likimainkaan puun läpi. Vielä jäi kirveillä irrotettavaa puuta ainakin 10 – 15 senttimetriä. Sen Antti ja Kalevi kahdella kirveellä halkaisivat irti. Aivan suoraan ei halkaisu luonnollisesti onnistunut, vaan pintaa piti viimeistellä veistämällä.

  Toisessa saumassa oli vähemmän paksuutta, mutta aivan läpi ei sirkkelin terä sittenkään ylettynyt. Niistä kahdesta puusta tuli niin paljon lautoja, että syksyllä navettaa rakennettaessa ne riittivät melkein kahteen seinään vaakalomittain sahapintaisina naulaten.

  Välillä vietimme sunnuntaita, lepäsimme kotona, kävimme joskus seuroissa, jos niitä oli lähistöllä. Meilläkin kävi vieraita, silloin mentiin vielä kylään aivan yllättäen, kun muita ajanvietteitä oli vähän. Vasta television yleistyminen muutti kyläilykäytännön, ensin vieraita kävi runsaasti ensimmäisissä laitteen hankkineissa kodeissa. Siinä vaiheessa meidän vieraamme vähenivät, kun emme hankkineet laitetta. Lopulta kyläilyperinne melkein katosi, kun useimmat viihtyivät kotiteattereidensa ääressä. Vielä 1958 saattoi vieras tulla yllättäen meillekin, niin tuli myös Koskelan Leena, jonka vierailun aikana virisi pieni väittely iskelmistä.

  Leenan meillä ollessa alkoi radio soittaa jotakin maallista musiikkia, niin Vilho nappasi radion kiinni sanoen: ”Ei nuilla iskelmillä tie yhtään mittään.” Leena ei ollut aivan samaa mieltä ja aloitti vastaväitteellä, johon Vilhon kanssa väitimme ymmärryksemme ja taitomme mukaan.