Tulipaloja

Alustus ja keskustelut

Ensimmäinen keskustelutunnin aihe oli muistini mukaan harrastukset, en muista mitä kaikkia harrastuksia siinä käsiteltiin, mutta ainakin yksi keskustelukysymys koski ralliautoilua. Se oli ensimmäinen kerta kun kuulin sellaisesta autoilusta maininnan, kysyinkin alustajalta, mitä sellainen autoilu on ja sain tiedon, että se on kilpa-autoilua. Miten lie maailmani pysynyt siitä tiedosta erossa, myöhempinä vuosina tietoa on kertynyt, ei kuitenkaan kokemusta. En ole kilpailuihin innostunut, eikä ole ollut autoakaan, ja sitten kun on ollut, olen ajanut varoen niillä velkavetoisilla ajoneuvoilla.

Koulun ensimmäisessä varsinaisessa keskusteluillassa käytin puheenvuoroja melko rohkeasti, siitä seurauksena minua ehdotettiin ja kannatettiin seuraavan alustuksen pitäjäksi. Aiheen sai valita itse, mutta se piti hyväksyttää iltojen vetäjällä, Seppo Härkösellä. Valitsin aiheekseni ”Miesten työt ja naisten työt.” Hiukan epäröiden kävin kertomassa valintani opettajalle, joka rohkaisi sanoen, että sehän onkin hyvä aihe, ja neuvoi kirjoittamaan siitä alustavan puheenvuoron ja keskustelukysymykset. Niin tein ja näytin myös luonnoksen opettajalle, joka sen hyväksyi.

Oli sentään yksi asia, joka teki minua araksi, arastelin tilannetta, jos keskustelu naispappeudesta äityy kiistelyksi. Kun seuraava ompeluilta oli Kamulalla, kysyin Hannekselta niitä kohtia, joissa Raamatussa mainitaan papin viran kuuluvan vain miehille. Kerroin ettei aikomukseni ollut aloittaa keskustelua naispappeudesta, mutta kun aiheena on naisten ja miesten työt, pidän mahdollisena että joku siirtää keskustelun papin virkaankin. Hannes taputteli sivujaan ja totesi: ”Aseita vyölle, aseita vyölle.” Sen jälkeen

Hannes otti Raamattunsa ja etsi Paavalin kirjeistä asiaa valaisevat kohdat, jotka kirjoitin muistiin kaiken varalta. Koulun keskustelussa asia nousi esille vain yhtenä mainintana, kun kukaan ei siihen vastannut eikä minulta kysynyt, ajattelin viisaimmaksi etten minäkään siitä puheenvuoroa käytä.

Olin laatinut kirjallisen alustuksen ja opettaja oli sen hyväksynyt. Luin paperista lopulta vain alkuosan kirjoittamastani ja suunnilleen puolet puhuin vapaasti muistellen. Sain raikuvat suosion osoitukset, mutta opettajaa menettelyni ei tyydyttänyt. Hän opasti, että puheenvuoron tulee olla joko paperista luettu tai vapaasti kerrottu, mutta ei niiden sekoitus. Tunsin saaneeni siitä hyvää ja tarpeellista oppia, mutta toiset oppilaat eivät Härkösen opastusta sulattaneet. Heidän mielestään oli väärin, että opettaja niin teilasi heidän mielestään hyvän esityksen. Tunnilla he ilmaisivat käsityksensä hiljaisuudella, perin harva suostui puheenvuoroja käyttämään. Niin latistui vilkkaaksi odottamani keskustelu vuorovaikenemisiksi, tosin sanoen puheenvuorot olivat lyhyitä, muutaman sanan tokaisuja. Myöhemmin käytävällä moni ilmaisi suuttumuksensa selvin sanoinkin, ja saman kaltainen vuoroin vaikeneminen jatkui kevääseen asti aiheesta ja alustajasta riippumatta.

Räjähteiden kurssi

Eräänä päivänä johtaja kertoi koululle tulevan räjähdyskouluttajan pitämään meille kurssia maataloudessa tarvittavien räjähdysaineiden käytöstä. Humoristiseen tapaansa johtaja kertoi, että meille opetetaan ainakin, miten nalli purraan tulilankaan, ettei se räjähdä suussa ja miten räjähde asetetaan paikoilleen, ettei se räjähdä käsissä. Pari päivää myöhemmin perjantaina räjähdysopetus alkoi, koko päivän ajan istuimme luokassa, johon olivat ahtautuneet myös pienen luokan oppilaat. Opetus oli tiivistä ja monipuolista, minulle räjähdysaineiden osalta tuttua asiaa muutaman vuoden takaiselta nelostien ajaltani, mutta paljon uutta ja entisen tiedon tarkennusta siinä sain. Jopa kallion louhinnan periaatteesta saimme tietoja, vaikka perin harvoin kai maataloissa kallioita louhitaan. Räjähdysaineiden säilyttämisen periaatteet ja käytäntö olivat todella tarpeellisia opittavia ja muistettavia asioita.

Lauantaina räjähdysaineiden opetus jatkui, lopuksi oli tiivis loppukoe oppimistamme asioista. Etukäteen kouluttaja pelotteli kokeen vaikeudella, tarkoituksena ehkä kannustaa meitä tarkkaavaisuuteen. Paljon oli asiaa vielä ja illalla oli tulossa loppukoe, jossa testataan kuka meistä hyväksytään, ja hylätäänkö joitakin. Illaksi olivat tulossa emäntäkoulun oppilaat Haapavedeltä, ja kun räjähdekouluttaja sai siitä tiedon, hän kertoi jättävänsä pari oppituntia pitämättä ja pitää vain lyhyen, tiiviin loppukokeen. Loppukokeessa oli sitten kaksi kysymystä, yhdessä kysyttiin, saammeko säilyttää räjähdysaineita kotona vaimomme sängyn alla. Siihen oli helppo vastata kielteisesti, varmasti sen kaikki tiesivät ja ymmärsivät, en muista kuka vastauksen kertoi. Toinen kysymys oli yhtä helppo ja ymmärrettävä, sen olen unohtanut. Saatuaan siihenkin oikean vastauksen, kouluttaja totesi kaikkien läpäisseen kokeen ja lupasi meidät vapaaksi järjestelemään illan vierailun isännyyttä. Minulla ilta meni tosin navetassa, sillä navettavuoroni oli sillä viikolla.

Emäntäkoululaisten vierailu

Sitä vierailua odotettiin, sitä varten etsittiin, suunniteltiin ja valmisteltiin ohjelmaa, kovin paljoa en siitä enää muista. Joku oli löytänyt pitkän sketsin tapaisen keskustelun, jossa toinen esiintyjä lukee kirjasta lehmien jalostusopin läksyä, toinen saamaansa rakkauskirjettä. Molemmat ääneen, ja ne lukemiset välittyvät viereiseen huoneeseen vuorottaisena sekoiluna. Kertomus tuntui hauskalta, mutta kukaan ei uskaltanut ottaa tehtäväkseen siinä esiintymistä. Jokainen pelkäsi purskahtavansa nauruun, kun esimerkiksi naisen kaunis katse osoittautuisi lehmän kosteiksi, suuriksi silmiksi ja monta muuta yhtä mieletöntä tilannetta. Lopulta ratkaistiin niin, että keskustelu päätettiin nauhoittaa ennalta ja soittaa nauhurilta illan ohjelmassa. Naurupelko osoittautuikin aiheelliseksi, sillä kaksi lukemiseen suostunutta kaveria purskahtivat nauruun useita kertoja aivan yllättäen. Emme mekään, sivusta seuraajat, malttaneet pysyä totisina, joskus nauru valtasi ensimmäisenä jonkun meistä. Aina naurukohtauksen jälkeen piti nauhoitus keskeyttää ja jatkaa uudelleen keskeytyneestä kohdasta. Lopulta keskustelu saatiin sentään nauhalle ja odotimme siitä illan ohjelmien kohokohtaa.

Kohokohdalta se alussa vaikuttikin, mutta emme ajatelleet keskustelun pituutta. Kun muutamat naurut oli naurettu, tuntui nauraminen riittävän ja sen jatkuminen alkoi kyllästyttää. Myöhemmin kertoi joku havainneensa vieraidenkin ilmeissä väsymyksen merkkejä niin, että nauhan loppuminen oli enemmän helpotus ja vähäiset suosion osoitukset tuntuivat kohdistuvan mieluummin loppumiseen kuin itse sketsikeskusteluun. Joku arvelikin, että ehkä olisi ollut parempi luopua koko siitä ohjelmasta tai jättää loppuosa kuuntelematta. Itse mietin, mutta en sanonut, että kahdessa tai kolmessa osassa esittäminen ja välillä muuta ohjelmaa, olisi ehkä ollut hyvä ratkaisu. Ja nyt kirjoittaessa mietin, että olisiko yleisön edessä lukeminen naurun purskahduksineen ollut sittenkin viihdyttävämpi.

Useita muitakin ohjelmanumeroita esitettiin, niitä esittivät sekä vieraat että isännät. Välillä kävimme nauttimassa ruokalan antimia, sen aikana olivat muutamat pojat raivanneet ison luokan pulpetit sivuun, että saivat tilaa alkavalle tanssille. Me uskovaiset pojat vetäydyimme tanssin ajaksi yläkertaan keskustelemaan, viisi nuorta miestä ja hiukan useampi nuori nainen sinne pieneen tilaan kokoontui. Keskusteluista en oikeastaan muista mitään, varmaan kouluasiat olivat esillä puolin ja toisin. Saatoimme keskustella uskostakin, ellei muuten niin ainakin laulujen välissä, sillä melkoinen tovin illasta lauloimme Siionin lauluja. Siis laulutaitoiset lauloivat, minä tyydyin kuuntelijan ja iloitsijan osaan. Totta kai katselin nuoria naisia silläkin silmällä, että voisinko tai uskaltaisinko ehdottaa jonkun kanssa kirjeiden vaihtoa. Vaikka oli useita mukavan näköisiä nuoria siinä, en osannut tehdä valintaa niin ei tarvinnut kokeilla uskaltamistakaan.

Navettavuoro

Työvuoroni navetalla Jouko Kaurasen kanssa alkoi ennen räjähdysaineiden kurssia ja jatkui emäntäkoululaisten vierailun ajan ja ohikin. Mainittujen tapahtumien aikanakin meidän siis piti viettää aamumme ja iltavuoromme navetassa. Siksi minulle jäi melko ohut kuva vierailun valmisteluista, koska ei ollut aikaa osallistua siihen. Navetalla oli kylliksi tekemistä, kun lehmiä oli pitkä rivi ja hiehoja vielä enemmän. Suuren sikalan töissäkin piti välillä poiketa, niin työssä oli tiivis kiire koko ajan, vaikka karjakko ja Liisa, karjatalousharjoittelija tekivät enimmän osan töistä. Navetan käsinlypsyharjoitus oli siinä melkoinen ja aikaa vaativa urakkansa sen lisäksi, että lehmien lannan kuljetimme kottikärryillä ulos. Koululle oli suunniteltu omaa lannanpoistojärjestelmää, mutta se oli silloin suunnittelun asteella niin, ettei toteuttamista ollut aloitettu. Työnsimme siis lehmien lannan puisella kolalla kasaan, josta nostelimme taikoilla kottikärryyn ja kärräsimme navetan taakse tunkiolle.

Koulun navetassa tutustuin konelypsyyn ja pääsin opettelemaan lypsimien kiinnitystä utareisiin. Siellä näin ensi kerran myös putkilypsyjärjestelmän, kannujärjestelmiä oli joissakin naapureissamme, mutta niitä en ollut koskaan edes kokeillut. Koululla oli koneellinen maidon jäähdytyskin, jollaista en ole nähnyt koskaan muualla. Päästimestä maito valui kylmäkennon ulkopinnoilla kouruun, josta jatkoi kourun toisen pään alle asetettuun tonkkaan eli pystöön. Tilatankista oli tosin suunnitelma valmiina, tuskin kuitenkaan oli vielä tilattukaan.

Käsinlypsyharjoitukset olivat oma lukunsa aihe, olin lypsänyt käsin kotona useiden vuosien ajan, mutta tyylini oli eräänlainen puristuslypsyn ja vetolypsyn yhdistelmä. Siinä lypsin puristamalla, mutta sormien väsyttyä jatkoin vetämällä vähän aikaa. Harjoituksessa ja lypsynäytöksessä jakson lopulla piti jatkaa puristamalla alusta loppuun. Ensimmäisellä harjoituskerralla meidän piti Joukon kanssa valita kaksi lehmää kumpikin nimikoiksemme. Valittavina oli mikä tahansa navetan suuresta karjasta, mutta kun emme tienneet niiden lypsyominaisuuksia, oli valinta melkoista sokkoleikkiä. Lopulta karjakko auttoi sen verran, että näytti muutamia lehmiä joista oppilaat olivat yleensä lypsikkinsä valinneet. Kun Jouko lopulta valitsi kaksi ehdotetuista lehmistä, uskalsin minäkin valita, vaikka epäilytti valinnan onnistuminen. Ainakin rauhallisia ne lehmät olivat, kumpikaan ei potkinut. Sen sijaan on ratkaisematon arvoitus, olisiko karjasta löytynyt helpommin ja herkemmin lypsettäviä. Niillä valituilla piti viikko harjoitella ja lopulta lypsynäytös antaa ajan ottamisineen. Aivan mukavia lypsettäviä olivat nimikkolehmäni, mutta toisella loppulypsy eli tipottelu jatkui ihmeen kauan jopa niin, että lopulta lypsin vain kahta ja yhtä vedintä pitkän ajan. Se tietysti tiesi hidasta kokonaislypsyä ja pitkähköä aikaa litraa kohti.

Tapanani on aina ollut heitellä pieniä, viattomia huomautuksia, vain keskustelua pitääkseni yllä. Aina en ole sitä edes itse huomannut, mutta navetalla kiinnittyi huomioni, kun karjaharjoittelija, Liisa alkoi nauraa kohta kun olin suuni avannut. Ei hän kiusaksi nauranut, ilmeisesti piti vain huomautuksiani hyvänä huumorina, joka kutkutti hänen nauruhermojaan. En tiedä oliko syynä vitsien molemminpuolinen heittely, vai joku muu syy, kun karjakko vuoromme lopulla heitti minulle oudolta tuntuvan pyynnön. Pääsiäinen oli lähestymässä, koulu ja navetta tyhjenee pääsiäisen ajaksi työn tekijöistä. Liisa oli luvannut hoitaa sen suuren karjan, mutta hän tarvitsee kaveria ja siihen, pääsiäisen ajan lomitukseen karjakko minua pyysi Liisan kaveriksi. Koulu maksaisi minulle palkan niiltä päiviltä, jotka navetassa työtä tekisin, sikalaan minun ei tarvitsisi mennä, sen Liisa hoitaisi yksin. Halusin käydä kotona neuvottelemassa asiasta ja kävin navettavuoroni päätyttyä. Kun sain kotona hyväksynnän pääsiäisen ajan työlle, palasin koululle kertomaan lupauksen ja jatkamaan opintoja. Navettavuoron jälkeen oli minulla kolmen päivän vuoro munintakanalassa, joka alkoi tiistaina ja jatkui torstaihin asti.

Metsäharjoittelua

Navetta- ja kanalavuorojen jälkeen kävimme kahtena päivänä metsässä. Oikeastaan ne eivät olleet täysiä päiviä, vaan iltapäiviä oppituntien jälkeen, normaalien sisätiloissa tehtävien harjoittelujen tunneilla tehtyä ulkotyötä. Torstaina 19.3. harjoittelimme moottorisahausta metsässä. Opettajaksi oli koulu palkannut erään kauppiaan sillä ehdolla, ettei hän käytä opetusta myymänsä sahamerkin kehumiseen, vaan esittelee kaikkia eri myyjien merkkejä tasapuolisesti. Hänen teoriaopetuksessa en havainnutkaan pahaa kotiin vetoa, mutta samaa en voi sanoa käytännön joka seikasta. Erikoisesti kotiin vetäminen ilmeni teräketjun säädössä. Silloin vielä oli useimmissa sahoissa kärkipyörätön stelliittikärki laikassa, meidän partnerissa ja muutamissa muissa merkeissä puolestaan oli kärkipyörä vähentämässä teräketjun kulumista.

Opettajan myymissä sahoissa oli stelliittikärki, jossa ketju piti olla löysällä kärkikulumisen vähentämiseksi. Silloisissa kärkipyörälaikoissa oli pieni lovi laikan ja pyörän välissä, ketju piti kiristää niin, ettei se päässyt mutkalle ja luiskahtanut siitä raosta. Kun näin ensi kerran opettajan kiristämän partnerin ketjun, sanoin heti kokeneena, että ketju pitää kiristää tiukemmalle, mutta neuvo ei kelvannut. Ei tarvinnut sahata kauankaan, kun koulun partnerista ja muistakin kärkipyöräsahoista teräketjut hyppäsivät päältä pois ja kohta oli opettaja moittimassa, että tuollaisia ne kärkipyörät ovat, ei niissä pysy ketju laikan päällä, ei tule sahaamisesta mitään. Lupasin kiristää partnerin ketjun niin, että se pysyy, mutta siihen en saanut lupaa. Kun pääsimme maastoon, löytyi joltakin oman sahansa tuoneelta oppilaalta avaimia joilla kiristin harjoittelusahani ketjun ja sen jälkeen ei ollut ongelmaa ketjun hyppäämisistä sen sahan osalla.

Kirjoitan vielä kärkipyörällisen ketjun kiristämisen ohjeen, sillä liian kireällekään se ei saa jäädä, etteivät kärkipyörä ja ketju rasitu liikaa. Aluksi se kiristetään äärimmäisen tiukalle niin, ettei se laikan keskeltä sormin nostaen nouse irti laikasta. Näin varmistetaan, että mahdolliset mutkat ketjun eri osista oikenevat. Sen jälkeen löysätään kiristystä niin, että ketjua kevyesti kahdella sormella keskeltä nostaen se nousee puolisen senttiä irti laikasta.

Varsinainen moottorisahakurssi pidettiin perjantaina koulun tiloissa, lauantaina ja maanantaina jatkoimme sahaamista metsässä, mahdollisesti myös tiistaina. Opetuksen koululla oli määrä jatkua kiirastorstaina iltapäivään asti, mutta muutamat oppilaat halusivat sen vapaaksi. He menivät johtajan puheille pyynnöllä, että jos ehtisimme sakilla kaataa sen alueen, muutaman hehtaarin puut, niin saisimmeko torstain vapaaksi. Kun johtaja siihen suostui, alkoi kiivas puiden kaataminen noin kymmenellä moottorisahalla. Ilman sahaa jääneet oppilaat karsivat kirveillä kaadettujen puiden yläreunan oksia, maata vasten lumeen painuneet oksat jäivät karsimattomina ja pakkasilla jähmettyivät jäiseen lumeen kiinni. Kun työn päätyttyä kävelimme maantien suuntaan, veistelin johtajalle, että taitaa keväällä löytyä västäräkin pesä viimeisten, juonnettavien runkojen alta. Kun johtaja kysyi, mitä sillä tarkoitan, vastasin että puiden juontaminen hevosella ja traktorilla kestää niin kauan, että västäräkkien pesissä ovat jo poikaset kasvamassa.

Niinhän siinä oli käynyt, kun johtaja muisteli tapahtumaa syksyllä viimeisinä koulupäivinä, hän kertoi siinä olleen malliesimerkki siitä, miten hankintasavottaa ei pitäisi tehdä. Monia vaikeuksia oli palkatuilla työn tekijöillä ollut, että saivat rungot ehjinä tien varteen katkottaviksi. Viimeinen hankaluus oli ollut pehmennyt suo, joka kantoi huonosti niin traktoreita kuin hevostakin. Vastuksista huolimatta he olivat saaneet rungot tien varteen, katkoneet ja pinonneet ne luovutettaviksi yhtiöille.

Tulipaloja

Eräänä päivänä keskustelin alakerran metalliluokassa opettajan kanssa, kun ulkoa paikalle syöksyi muuan poika. Hänellä oli opettajalle yksi kysymys: ”Mitä sillon tehhään, kun asetyleenipullo syttyy palamaan?” Opettajan pikainen vastakysymys singahti: ”Missä se pallaa?” ”Tuolla ulukona?” – ”Kierrä venttiili kiinni!” Mutta venttiiliä ei voinut enää kiertää käden palamatta. Opettaja opasti kysyjää, että heti pullon sytyttyä olisi venttiili pitänyt sulkea, silloin ei vielä olisi käsi palanut. Ja vaikka olisi, se voitaisiin hoitaa, nyt ei kukaan saa mennä pullon lähelle, sillä kuumennut asetyleenipullo saattaa räjähtää, ja seuraukset voivat olla palohaavoja pahemmat. Menimme ulos katsomaan, opettaja kielsi ketään menemästä lähelle pulloa räjähdysvaaran vuoksi. Kohta pihaan tuli palokunta, sammutusvaahtoa ruiskuttaen he jäähdyttivät pulloa, kunnes eräs rohkea Nivalan mies kävi asbestikäsineellä sulkemassa pullon venttiilin ja niin oli välitön vaara ohi.

Myöhemmin koulun päättymisen jälkeen keskustelin koululla asuneiden karjaharjoittelijoiden kanssa. Eira Riihimäki kertoi, että he nukkuivat kaikessa rauhassa päiväunia asunnossaan, kun joku oppilas tuli sanomaan, että menkää pois täältä, asetyleenipullo pallaa ikkunan takana ja se voi räjähtää. Harjoittelijat olivat vastanneet, että mehän ei lähetä, nyt on aprillipäivä ja sinä yrität narrata meitä juoksemaan. Vasta kun palokunnan auto tuli viheltäen pihaan, he alkoivat uskoa ja ylös noustuaan näkivät korkeat liekit ikkunan takana, niin kelpasi heille lähteä huoneesta pois. Kun nyt katson kalenterista merkintää, huomaan ettei palo ollutkaan huhtikuun ensimmäisenä vaan maaliskuun 20 päivänä.

Toisenkin muistiharhani havaitsin kalenteria katsomalla. Olen pitkin aikoja muistellut, että samana päivänä olisi koululla ollut toinenkin tulipalo. Kalenterista näen, että tulipalo koulun pihatossa oli vasta seuraavan viikon keskiviikkona illansuussa. Muutamat oppilaat olivat jo lähteneet koteihinsa pääsiäistä viettämään, kun lähdössä oleville kuului komento mennä navetalle. Sinne kiirehdin minäkin, olinhan jäämässä koululle pääsiäisen ajaksi. Useita muitakin oppilaita oli navetassa, josta oli vedetty vesiletku hiehonavetan eli pihaton ullakolle. Sieltä valui savua eri suuntiin ja johtaja huuteli suurella äänellä, että avatkaa se vesihana. Hetken kuluttua hän huusi, että eikö sitä vesihanaa saa avattua suuremmalle, kun letkusta vain lirisee vettä, eikä sillä vesimäärällä kytevä tuli sammu. Lopulta kuului navetan suunnasta vastaus, että vettä ei tule nopeammin, siinä on paineen alennusventtiili, eikä sitä voi avata suuremmalleen. Lopulta saapui palokunta koululle ja heidän keinoillaan palo sammui melko nopeasti. Meille pääsiäisen ajaksi jääville jäi tehtäväksi tarkkailla, ettei joku pesäke ala kyteä uudelleen. Ja jos alkaa, niin hälyttää palokunta, ellemme nopeasti saa pesäkettä sammumaan. Uusia pesäkkeitä ei syttynyt, siinä suhteessa saimme olla rauhassa Liisan kansa.

Kun oli aikaa katsella tilannetta myöhemmin, selvisi sekin, miten ja miksi kytevä palo oli alkanut. Koululla oli niukasti tilaa kasvaville kanoille, siksi oli pihaton yksi alue aidattu nuorikkokanoja varten. Ne tarvitsivat lämpöä enemmän kuin nuoret hiehot tuottivat, siksi oli pihaton nurkkaan laitettu öljykamiina, josta peltinen savutorvi ikkunan kautta ulos. Torven ja ikkunan puitteen välissä oli liian vähän eristävää mineraalivillaa, niin oli peltitorven kuumuus hiiltänyt puisen ikkunan puitteen ja se alkoi kyteä. Vähitellen kytö poltti puitteen puhki ja tuli siirtyi seinän eristyspuruihin, joissa se jatkui siihen asti, kunnes palokunta sen sammutti. Letkusta valutettu vesi esti paloa leviämästä, vaikka ei onnistunut sitä sammuttamaan. Onneksi tuuli oli hiljaista, rajun tuulen vallitessa olisi koko navetta ollut vaarassa.