Tuulenkaatoja katkomassa

Puolukkaoppaana

Eräänä syksyn päivänä äiti käski minut metsään hyviä puolukkapaikkoja etsimään, Aarno Haho ja Kauko Mäntylä olivat ilmoittaneet tulevansa puolukoita keräämään ja pyytäneet minua oppaaksi. Äiti kertoi yhden vihjeen hyvästä puolukkapaikasta Pirttikankaan metsässä, minun pitäisi vain käydä se varmistamassa. Kävelin oitis sinne, mutta kovin paljoa en sieltä marjoja löytänyt. En löytänyt runsaasti muualtakaan, äidin ja veljien marjastaessa olin tehnyt töitä kotona tai naapureissa. Metsissä kuljin silloin vain hakkuilla ja polttorankoja karsimassa, ne alueet eivät silloin olleet marjaisia alueita, enkä marjojen aikaan ehtinytkään metsätöihin. Sikäli tehtävä oli minulle ylivoimainen, kun ei ollut aikaa etsiä kauempaakaan sen aamupäivän aikana mikä oli etsimiseen aikaa.

Puolen päivän jälkeen saapuivat marjastajat, pappien lisäksi tuli myös Haapajärven kanttori Erkki Syrjäniemi. Hieman häpeillen opastin heidät Pirttikankaan hakkuuaukolle, josta olin joskus kerännyt polttoluita talouteemme. Olin aikeissa etsimään parempaa paikkaa, kun Eerolan Eino sattui sinne ja pelasti tilanteen. Hän tiesi hyvän marjapaikan ja neuvoi meidät sinne. Toivottavasti vieraat olivat tyytyväisiä saaliiseensa.

Marjastuksen jälkeen palasimme meille, äiti oli valmistanut vieraille maistuvan aterian, jonka he tyytyväisinä nauttivat. Ruokailun jälkeen keskustelimme hetken erilaisista asioista, Erkki kokeili ostamaani harmoonia, en muista lausuiko hän siitä arviointia. Joka tapauksessa soittotuokio viritti Aarno Hahon vitsikkääksi, kun hän totesi, että tuo Erkkikö osaa soittaakin? Joka tapauksessa opastuspäivä oli mukavan erilainen muun, arkisemman työn vaihteluna.

Kesän ja syksyn työt

Päiväkirjaan en ole ehtinyt tekemään merkintöjä koko 1965 kesänä, joten niihin en voi turvautua. Jos jotakin muuten muistan, lisään sen mukaan. Saattaa olla mahdolliselle lukijallekin mukavampaa, jos vain pääpiirteittäin, ilman päivittäisiä yksityiskohtia kerron. Onpa niitä yksityisiä kohtia ollutkin, on siis aika vähitellen siirtyä selostavampiin muisteluihin. Sokerijuurikasta harasin silloin tällöin, rikkaruohojakin piti kitkeä juurikaspellosta. Syksyllä nostin ja listin kasvaneet juurikkaan, naatit syötettiin lehmille pieninä annoksina, listityt juuresosat säilytettiin kasoissa, kunnes tuli kutsu viedä ne Muurakseen punnittaviksi vaunuun tehtaalle vientiä varten.

Lokakuussa ehdin kirjoittaa merkinnän päiväkirjaani.

Sunnuntai 17.10. Kotona.

Se on vallan pitkä väliaika joka on vierähtänyt edellisestä kirjoituskerrasta. Paljon on tapahtunut ja jäänyt tapahtumatta. Partiotoiminta sammui. Itsekin kyllästyin, kun kaikki johtajatoverit hissun kissun vetäytyivät syrjään. Vanhempainneuvostoa ei saatu syntymään halukkaiden puuttuessa. Niinpä, kun erääseen vj-neuvoston onki-iltaan ei tullut kuin johtaja, minä itse, en enää kutsunutkaan sitä koolle (uudelleen.)

Eräänä loppukesän iltana ollessani Keitaan Karin vieraana, tuli välillä puhetta nuorten uskovaisten toiminnan vähyydestä. Niinpä päätimmekin kokoontumisesta Koskelaan suviseuranauhojen merkeissä. Kuusi poikaa sinne tuli ja Katriina. Porukan hajottua ei enempää toimintaa ole ollut. Ensi kerralla jotakin muuta.

Kotityöt saimme tehdyiksi suunnilleen entiseen tapaan, niitin viljaa, äiti ja veljet seivästivät. Välillä ehdin minäkin nostelemaan niittämääni viljaa seipäille. Puinneissa autoimme naapureita entiseen tapaan, vastaavasti saimme heiltä apua omiin puinteihimme. Ainakin Juureisella muistan olleeni puimassa sinä syksynä jo puintien alkuvaiheessa. En muista olinko Louhulassa, jossa oli oma koneensa. Luulin sitä silloin yhteiseksi Lehon perheen kanssa ja kysyin Lehon Paavolta, joutaisivatko he meille puimaan. Paavo lupasi ja niin olin mukana siinä puintiringissä, johon Lehon lisäksi kuului myös Vehkala. Olin ollut Vehkalassakin monissa töissä, ainakin AIV -rehua tekemässä ja heiniä kasaamassa, joten ei Vehkalaan meno minulle outoa ollut, oli vain vaihtelua Louhulan puinteihin verrattuna.

Junganmäen Eevakin pyysi minua auttamaan heidän puinnissaan ja niin jouduin tai pääsin itselleni aivan uuteen porukkaan. Junganmäellä oli puimassa Pertti Hänninen OTE -koneellaan, niin pääsin näkemään senkin, nastakelaisen koneen työtä. Eihän se paljoa muista koneista poikennut, ehkä 5 senttiä leveämpi kone oli hiukan nopeampi, mutta en sitä ainakaan hevosmiehenä viljaa pöydälle nostellessani huomannut. Kun puinnit oli puitu, alkoivat perunoiden nostot. En muista olinko Eevan perunoita poimimassa, vai korjasiko Eeva perunansa kuokkimalla itse. Naapurissa Pekkalassa olin ainakin mukana ja sieltä jäi muistooni hauska tapahtuma. Kun olimme illalla perunoiden kaivun loputtua syömässä, laittoi Varjolan Seppo pikkuveljensä Sakarin lautasen täyteen rosollia, punajuuri- porkkanasalaattia ja Vehkalan Eino seurasi tarkkaavaisena Sakarin syöntiä. Sisukkaasti Sakari söi saamansa annoksen, mutta Sakarin syönnin urheus alkoi naurattaa Einoa niin, että lopulta hänen piti mennä nauramaan pihamaalle. Se oli ensimmäinen kerta kun näin ja kuulin Einon sillä nauravan tavoin, myöhemmin kuulin sitä silloin tällöin.

Myöhemmin syksyllä katkoin ja haloin Junganmäellä noin kahden viikon aikana polttoluita. Aluksi sahasin liiterin taakse ajetut rangat, ne halottuani keräsin lähimetsästä kaadettujen koivujen latvoja rangoiksi. En muista miten Eeva kuljetutti ne liiterin taakse, jossa niistäkin pilkoin sisäuuneihin sopivia klapeja.

Syksyllä saimme tiedon isäni veljen, Arvin kuolemasta. Tiedon mukana tuli kutsu hautajaisiin, jotka pidettäisiin Pyhäjärvellä. Äiti pyysi Vehkalan Einoa kyytimieheksi ja hän lähti mielellään. En muista minne setä haudattiin, en sitäkään mitä tietä sinne kuljimme. Hautajaiset olivat sen ajan tavan mukaan vainajan kotona, siis Pyhäjärven Pyykölässä, Teerelä nimisessä talossa. Siellä kuulin että sedän elämä oli päättynyt naapurin puintipäivänä, ruokapöydässä kesken ruokailun. Toista lautasellista täyttäessään hän oli ensin pidellyt rintaansa ja kohta lyyhistynyt velttona alas.

Tuulenkaatoja katkomassa

Päätin lähteä käymään Taivalkoskella, kunhan hankin ensin kyytirahat. Salmen Jalmarin metsässä myrskyn kaatamia puita selvittäessäni sain hankituksi mukavan tilin. Matkaa sinne, Hujakon tien varteen oli noin 15 kilometriä, mutta mopedilla ajaen matka meni mukavasti. Juurineen kaatuneiden, osaltaan konkelopuiden selvittely oli kyllä vaarallista, mutta siitä maksettiinkin sen mukaisesti hyvin. Uskalsin ottaa sen muutaman hehtaarin palstan selvitettäväkseni, vaikka minulla ei ollut entistä kokemusta eikä koulutusta sellaisesta. Työnjohtaja tosin neuvoi varovaisuuteen, ja lupasin niin toimia. Olen aina ollut luonteeltani varovainen, ja muutamien konkelopuiden selvittämisestäkin oli kokemus. Ne olivat silti pieniä asioita siihen muutaman hehtaarin murrokkoon verraten, jonka otin ja sain urakakseni.

Pahoin en pelännyt, mutta aina varoin menemästä konkelopuiden alle. Katsoin suunnan mistä ja miten konkelon eli nakin saisi laukeamaan. Silloin ei tunnettu matkapuhelimia eikä muitakaan etäviestimiä ollut käytössäni, ihme että työnjohto uskalsi päästää minut yksin sellaista sumaa selvittämään. Nykyisin ei uskaltaisi. Enin osa puista oli sentään kaatunut maahan asti, eikä vaaraa konkelon laukeamisesta ollut. Silti jokaisen puun kanto saattoi vapauduttuaan laueta takaisin kasvukuoppaansa, siinäkin oli miehelle monta vaarallista tilannetta. Onneksi mitään vahinkoja ei sattunut, Luoja varjeli ja oli antanut minulle varovaisen ja harkitsevan työtavan. Rautatielaitoksen parakkien seiniltä Viitasaaren Koivulahdessa lukemani ohjeet olivat mielessäni, niistä oli apua metsätöissäkin.

Muistoja käynniltä Metsäkylässä

Kerroin äidille lähteväni käymään seuroissa Taivalkoskella, kerroin lähteväni aamujunalla Muuraksesta, niin pääsisin perille samana päivänä. Varhain lähtöpäivän aamuna äiti herätteli minua hihkaisemalla: ”Ootko sinä lähössä sinne Lappiin?” En muista miten äidille vastasin, mutta enhän ollut aikeissa lähellekään Lappia, vaan eteläisemmälle paikkakunnalle. Herätys kuitenkin varmisti lähtöni, olinhan ollut siitä epävarma viime hetkiin asti.

Ajoin mopedilla Muurakseen, piilotin ajoneuvon metsään, ostin edestakaisen lipun Korvuan asemalle ja pääsin jännittävälle matkalleni. Alkumatkalla ajoin Iisalmeen asti kahdella kiskobussilla, joita kutsuttiin kansan keskuudessa lättähattu nimellä. Haapajärvellä piti vaihtaa junaa, vaikka sen tyyppi oli sama lättähattu. Iisalmesta jatkui matka pikajunalla Kontiomäkeen asti, josta kolmannella lättähatulla perille Korvuaan, jossa alkoikin ihmettely, kun en tiennyt edes lähtemisen suuntaa. Kysyen se kohta selvisi, kävelin vajaan kilometrin ensin Metsäkylän kaupalle. Koska aikaa oli reilusti, päätin rahoja säästääkseni kävellä ne muutamat kilometrit Rinkkalaan, seurataloon, kun olin kysynyt tiedon suunnasta. Tien lähellä oli taloja harvakseen, useimmat talot olivat jääneet pitkähköjen pihateiden varsille. Kävelin loivaa mutta kovin pitkää mäkeä sen päälle asti ja vähän ohikin. Siellä eräässä talossa kysyin Rinkkala nimistä taloa ja sain ohjeen palata takaisin. Sen pitkän mäen keskivaiheilta erkanisi tie Rinkkalaan.

Kävelin takaisin ja tosiaan, siitä erkani tie, kylältä tullessa loivasti kaartaen, mutta minun piti kääntyä noin 175 astetta. Loivasti eteni pihatie kauemmaksi isosta maantiestä, lopulta saavuin pihaan, jossa kaksi suurta taloa sijaitsi lähellä toisiaan. Lähimmässä talossa kuulin päässeeni oikeaan paikkaan, mutta seurat alkaisivat vasta myöhemmin. Kertoivat seuroja pidettävän siinä talossa, myös kahvia tarjottavan, mutta ruokaa tarjotaan lähimmässä naapurissa. Kerrottuani kuka olen ja mistä olen tullut junalla, käskivät asettumaan taloksi ja odottamaan. Seurasin talon väen touhuja, pääsin saunaan suunnilleen ikäiseni pojan, Osmon seuraksi, ja se olikin mukava saunominen.

Ajallaan seurat alkoivat, ehkä kello oli silloin 19 eli ilta 7 tienoilla. Kahden puheen jälkeen seurasi väliaika, kahvitauko seuraväelle. Näin silloin tavan, jota en ole muissa suurissa seuroissa kohdannut. Maksettuaan kahvinsa asettui ryhmä pitkän pirtinpöydän ympärille istumaan, joivat kahvia pari kupillista ja poistuivat. Sen jälkeen pääsi uusi maksanut joukko juomaan kahviaan samaan tapaan, juontia jatkettiin niin kauan kuin haluavia riitti. Väliajan jälkeen jatkuivat seurat, en muista oliko yksi vai kaksi puhetta. Kun puhe loppui kello 22.15, oletin pääseväni kohta unten maille, mutta eipä mitään, ilmoitettiin puolen tunnin väliaika, jonka jälkeen seurat jatkuisivat. Niin myöhällä en muista ennen väliaikaa ilmoitetuksi, enkä sen jälkeenkään. Taisi sanan nälkä olla siellä silloin niin suuri, että koolle päästyään haluttiin kuunnella saarnoja.

Huonosti jaksoin sen saarnan kuunnella, olinhan muutenkin taipuvainen puheiden aikana uneen. Loppui sekin saarna aikansa kestettyään, Moilaset alkoivat neuvotella kotimatkan kyydistä, johon pyydettiin joku naapurin poika. Minulle kaikki toiminta oli tuntematonta, kuten olivat ihmisetkin Kaisaa, Liisaa ja Sylviä lukuun ottamatta. Matka oudossa autossa oudoissa pimeissä maisemissa, kapeilla teillä, osin ennestään tuntemattomien ihmisten seurassa tuntui toivottoman pitkältä väsyneessä mielessäni, vaikka sitä jatkui vain hiukan yli 20 kilometriä. Pääsin yöksi yläkerroksen kamariin poikien seuraksi, missä makea uni virkisti väsynyttä vierailijaa.

Aamu valkeni häikäisevän kirkkaana, ulkona vallitsi pieni pakkanen, lunta oli maassa ja puimattomien ohraseipäiden hartioilla. Aamulla kuuntelin ihmeissäni Kaisan veljien keskustelua, että joku on käynyt tai lähdössä pohjoiseen. Mielestäni olin matkustanut niin pohjoiseen, että mahtaako sieltä pohjoisemmaksi päästäkään.

Oulun reissun muistoja

Ouluun pääsin näppärimmin linja-autoissa, kävelin maantien varteen, ehkä oikaisin Siirtolan ohi Korhosperälle, josta silloin ajoi useitakin autoja Reisjärven suuntaan. Autoa piti vaihtaa Köyhänperällä tai Haapajärvellä, mutta sitten pääsikin samassa autossa Ouluun linja-autoasemalle. Sinne Kaisa oli tullut vastaan ja opastamaan. Iltaseurat olivat Oulujoen kirkossa ja sinne menimme bussin kyydissä. Muistan pitkältä tuntuneen istumisen, josta ei tuntunut loppua tulevankaan. Seuroista en muista muuta kuin oman väsymykseni, edes kirkon muoto ei jäänyt mieleeni. Vasta kymmeniä vuosia myöhemmin kävimme siinä kirkossa seuraavan kerran, silloin ihmettelin että tällainenko tämä kirkko onkin. Seurojen jälkeen pääsimme taas bussilla kaupunkiin, Kaisa jatkoi yöksi veljensä kotiin, minä jäin päivällä löytämääni matkustajakotiin.

Arvoin kahden vierekkäisen matkustajakodin kesken kumpaan menisin. Päältä katsoen ne vaikuttivat samanlaisilta, hinnatkin olivat aivan samat. Kun en tarkemmin tiennyt, lopulta työnnyin sisälle toiseen. Vähävaraisena varasin ja maksoin vuoteen yhteismajoituksesta miesten puolelta, olinhan seurojen aikana ollut useinkin sellaisessa, ja kuvittelin samaa sielläkin. Alkuyö menikin mukavasti, vaikka peittona oli ohuen puoleinen huopaviltti. Yöllä alkoi kylmä kiusata, sen olisin kestänyt vielä, mutta kun samaan huoneeseen tuli mies, joka ei osannut kunnioittaa toisten unirauhaa, oli aamuyön nukkuminen tuskallisen katkonaista.

Osasin Kauko Moilasen kotiin, jossa Kaisa oli yöpynyt veljensä perheen parissa. En muista missä muualla sen päivän aikana liikuimme, taisimme tutustua kaupunkiin muuten vain. Illan lähestyessä nousimme bussiin ja ajoimme Korvensuora nimiseen paikkaan, siellä kävelimme Kaisan enon kotiin, jossa ilta sujui hupaisesti. Kun talon emäntä alkoi valmistaa yösijaa, aavistin että hän aikoo panna meidät Kaisan kanssa samaan vuoteeseen. En voinut hyväksyä sellaista epäuskoisten ratkaisua, enkä halunnut väittelyäkään asiasta. Kun olin muutenkin ajatellut katsastaa toisen matkustajakodin, ilmoitin meneväni yöksi sinne. Hiukan syntyi siitäkin väittelyä, mutta pidin kantani. Lähtiessäni pyysin Kaisaa odottamaan minua aamulla, lupasin tulla häntä hakemaan.

Vaikka ne kaksi matkustajakotia olivat rinnakkain ja samoin hinnoiteltuja, oli niiden palvelussa suuri ero. Miesten yhteismajoituksen maksoin sielläkin, mutta vuode oli pehmeä ja varmasti puhdas. Peittona lämmin, pehmeä täkki, jonka alla nukuin nautinnollisesti, eikä yöllä ilmennyt häiritseviä asiakkaita. Heräsin virkeänä, matkustin bussilla Korvensuoralle Kaisan enon kotiin, mutta Kaisaa en sieltä löytänyt, kertoivat hänen lähteneen jo aikaisin.

En aavistanut miksi Kaisa oli lähtenyt, eri mahdollisuuksia risteili mielessäni. Halusiko hän päästä eroon minusta tai muuten koetella. Oli mahdollista sekin, että perhe oli kiusoitellut ja Kaisa tapansa mukaan lähtenyt pakoon. En tiennyt sitäkään, minne hän oli mennyt. Ensiksi mieleeni tuli mahdollisuus oli Kaukon koti, sinne osasin ja päätin käydä katsomassa ja sieltähän löytyi kadonnut. En muista miten vietimme sen päivän, mitä keskustelimme ja missä liikuimme päivän aikana. Aluksi meni joku tunti Kaukon asunnolla, mutta emme me siellä koko päivää viipyneet. Saatoimme käydä seuroissa, vaikka sellaista en saa muistiini.

Illan istuimme linja-autoasemalla auton lähtöä odottaen. Yritin saada aikaan keskustelua kihlautumisesta, suunnitella ajankohtaa ja häitäkin, mutta Kaisa ei ottanut niihin kantaa. Istui vain hiljaisena, mahdollisesti mietti jotakin, mutta ei kertonut mitään mietteistään. Rahatilanteeni, mutta myös äidin vuoksi sellainen hahmotelma tuntui tarpeelliselta, mutta ilman hahmotelman tapaista lähdin kotimatkalle.

Torkuin väsyksissä koko matkan Köyhänperälle, kävelin siitä iltayön aikana kotiin asti. Taksiin minulla ei ollut varaa enkä kai olisi iltayöllä viitsinyt mennä kenenkään kotiin sitä tilaamaan. Toivoin pikkuautoja kulkevaksi että voisin liftata, mutta iltayön tie oli tyhjä niistäkin. Pimeävastuksen ohella kenkieni pohjat olivat liukkaat, monta kertaa ne lipesivät. Ainakin kerran kaaduin kunnolla Lähetsalon risteyksen kohdalla, mutta lopulta pääsin kotiin nukkumaan pois väsymykseni ja pettymykseni.