Välkytinmäki

Isä viipyi kauan. 
 Isä viipyi työn etsintämatkalla, ei tullut kotiin edes viikonvaihteen ajaksi.  Seuraavan viikon alussa joku kertoi nähneensä hänet Pihtiputaan markkinoilla, kantaen pientä maitohinkkiä. En enää muista, tuliko isältä lopulta kirje vai lähettikö hän muun kaltaisen sanoman. Tuli kuitenkin ohje lähteä taas Korppisen kylälle ja siellä Kanalanmäelle, josta isä oli saanut uuden hakkuupalstan, muistaakseni Toivo Hyväri nimiseltä Pohjanmaan Puu yhtiön työnjohtajalta.  Valmistauduin lähtemään matkaan pyörällä puolen viikon tienoilla, mutta saimme tiedon, että Turusen Kalevi tulisi kyntämään suotamme, myöhemmin pienenä eli yläsuona tunnettua aluetta. Siinä oli silloin lyhyet sarat ja maasta nousi runsaasti kantoja ja hakoja. Jäinkin odottamaan, keräsin ja kasasin nousseita maapuita Kalevin kyntäessä. Lauantaina kävin metsässä jatkamassa rankojen karsintaa, sunnuntaina iltapäivällä lähdin polkemaan Korppisen kylälle, jonne saavuin illan pimetessä. Muutaman kyselyn jälkeen pääsin avaamaan tutun oloisen parakin oven, jossa isä odotti saapumistani. 

  Maanantain aamuna kävelimme pitkältä vaikuttavan matkan palstalle, ensin muutaman sata metriä maantietä, sitten kaivetun puron vartta pitkältä tuntuneen matkan. Lopulta jatkoimme vaihtelevan kuntoista polkua, kävelimme sitäkin toivottoman pitkältä tuntuneen matkan, eikä viimeinen taival koskemattomassa metsässä mitenkään lyhyeltä vaikuttanut. Lopulta päädyimme sankkaan kuusikkoon, josta virtasi siellä täällä pieniä puron tapaisia melko vuolaina virtoina. Oikeastaan siinä oli yksi ainoa puro haarautuneena ties kuinka moneen pieneen sivuhaaraan. Maa niiden välissä oli silti kuivaa kangasta, helposti kuljettavaa ja työn tekokin siinä oli helpohkoa. Sitä taivalta kävelimme aamuin illoin niiden parin, kolmen viikon ajan, jonka hakkuu siinä metsässä kesti.

  Päivällä palstalle tuli työnjohtaja Hyväri maan omistajan, Uudispellon isännän kanssa. Isäntä kulki edellä kirveen kanssa, löi sillä leiman kaadettavaan puuhun, ja työnjohtaja vahvisti lyödyn leiman Pohjanmaan Puun pyöristetyn teräväkärkisen neliön muotoisella, kaarisivuisella yhtiön merkillä, lyömällä sen kirvesleimaan ja alas kannoksi jäävään puun osaan. Tarinan mukaan merkki oli saanut muotonsa jostakin yhtiön konttorin ulkoseinien ilmiasusta. Niin saimme lisää hakattavaa samalle alueelle, silloin sai kaataa vain leimatut puut, kantoleiman avulla tarkkailtiin, ettei leimaamattomia puita kaadettu.

  Eräänä aamuna metsään mennessämme näin ketun ensi kerran elämässäni. Metsään mennessämme kanavan varressa, toisella puolen kaivettu puro, toisella korkea horsmikko ja pajukko, se juoksi täyttä vauhtia vastaamme kapealla väylällä. Muutaman kymmenen metrin päähän tultuaan huomasi meidät ja vilahduksessa katosi metsän kätköön.                                                           

  Olin vienyt maitoa, leipää ja muuta evästä mennessäni, muutaman päivän jälkeen ne oli melkein syöty, ja tarvitsimme lisää. Maaseudun kaupoista ei silloin maitoa saanut, se oli ostettava jostakin seudun talosta. Metsän omistajalta isä oli muutaman kerran maitoa hakenut, kerran hain minäkin, mutta sinne olin parakilta melkoinen matka.  Päivän työn jälkeen väsyksissä mieluummin lepäsi, kuin lähti muutaman kilometrin matkalle, pimeälle tielle maidon hakuun. Eräänä päivänä isä havaitsi läheisen suon takana, korkealla mäellä talon.

  – ”Nuista syvänmaan taloista on ussein saanu maitoa, voita ja leipää ostaa, käyväänpä jossain välissä kysymässä,” sanoi isä esitellessään kaukana näkyvää taloa minulle. Muuanna sateisena päivänä toteutimme aikeen.

  Kävelimme rahkaisen, kitumäntyjä kasvavan suon läpi raivatun suopellon reunaan. Ylitettyämme suuren puoleisen, avonaisen ojan, pääsimme tarpomaan pehmeää vetistä suopeltoa, jossa painuneet kärryn pyörien urat, vesitäysinä levittivät märkää pehmeyttä kauran sängen peittämään peltoon. Kävely pellolla oli vaikeampaa, kuin oli konsanaan ollut rämemetsän alueella. Onnistuimme kuitenkin tarpomaan kovan maan reunaan ja jyrkähkön mäen päälle, jossa muistini mukaan oli kolme taloa lähellä toisiaan. Menimme sisälle yhteen niistä, isä esitteli meidät ja asiamme. Saimme kuulla mäen nimeksi Välkytinmäki, ja että sinne johtaa autolla ajettava tie Korppisen kylän itäpuolelta.  Saimme ostaa talosta ainakin leipää ja voita, muistini mukaan myös maitoa. Hakkuu Siirtolan metsässä kesti kaikkiaan noin kuukauden verran, siitä minä ehdin olla mukana pari, kolme viikkoa. Tuli aika saada uusi palsta, joka meille oli luvattukin.