Vieraita Jyväskylästä

Kauan aikoneet Jyväskylän vieraat, Rautiot, tulivat elokuun ensimmäisellä viikolla. Tyyne- tädin mies, Erkki Rautio ja lapsensa Sirkka-Liisa, jota Ipa nimellä kutsuttiin, sekä pojat Esko, Timo ja Risto tulivat meille muutamaksi päiväksi. Paljoa en heidän vierailustaan muista, sen kuitenkin, että Sirkka-Liisa mielistyi meillä kohtaamiinsa suuriin pässin sarviin ja halusi viedä ne muistoksi mukanaan. Äiti suostui ne antamaan, ja niin sarvet lähtivät heidän mukaansa, kun Kylänpään Hannes haki heidät Kinnulaan. Myöhemmin kuulin, että Ipa oli pessyt ne sarvet, ja kun niihin pesun jälkeen ilmaantui matoja, ehkä mieluummin toukkia, olivat sarvet saaneet heiton metsään.

Kun vertaan sarvien kohtaloa nykyisen tietoni valossa, oli metsään heitto ehkä sittenkin turhaa. Sarvien onteloissa oli ilmeisesti kärpästen munia, ja kun ne saivat kosteutta, kuoriutuivat toukiksi ja alkoivat syödä eloperäistä pehmeää ainesta onteloista. Keittämällä tai sopivilla kemikaaleilla olisi toukista päässyt, ja jos olisi tiennyt antaa toukkien hoitaa karkean puhdistuksen, olisi sarvista saattanut saada puhtaan matkamuiston. Kerron tähän sivujuonteena, että myöhemmin ovat eräät tutkijat oppineet käyttämään kärpästen toukkaviljelmiä kuolleen kudoksen poistamiseen leikkausten yhteydessä. Toukat tosin ovat erittäin puhtaissa oloissa kasvatettuja, ettei mikään vahingollinen bakteeriaines pääse turmelemaan puhdistettavia kudoksia.

Kattotalkoissa

Junganmäellä Eeva rakennutti uutta navettaa, minutkin oli kutsuttu talkoisiin naulaamaan pärekattoa. Siinä pääsin näkemään, miten suuria kattoja naulataan päreistä. Kun miehiä oli melkein jokaiseen takstuolin väliin, naulattiin samaa pärevarvia niin, että kukin naulaaja jätti varvinsa aloituspäreen toisen laidan naulaamatta. Kun viereinen naulaaja sen saavutti, hän työnsi viimeisen päreensä irralleen jääneen päreen laidan alle ja naulasi yhtymäkohdan kiinni. Näin meneteltiin jokaisessa välissä sillä pitkällä katolla ja päreiden rintuus nousu vauhdilla.

Pientä kilpailuakin katolla syntyi, vaikka tavoite oli tehdä hyvää kattoa ilman suurta kiirettä. Osuutensa ensimmäisenä naulanneet alkoivat pyytää riialaudan nostamista huudoilla: Riioja, riiataan ja siihen tapaan. Riialautaa ei kuitenkaan voinut nostaa ennen, kuin viimeinenkin väli oli naulattu. Siksi pyrittiin hitaimpien naulaajien osuuksia kaventamaan, ettei kovin suuria odotuksen aikoja tulisi. Riialautakin oli kasattu toisiinsa naulatuista laudoista, eihän yksi lauta olisi ulottunut pitkän navetan päästä toiseen päähän. Lovilautojakin piti olla useita, että riialauta pysyi suorana, ja niitä kaikkia nostettiin samaan aikaan. Lovilaudan viereiset miehet huolehtivat aina viereisestä nostosta.

Kattoja tehdessä kerrottiin juttuja entisistä kattotalkoista tai yksittäisistä kattamisista. Sodan jälkeen oli puute kaikesta, erityisesti metalliteollisuuden tuotteista. Isä kertoi olleensa kattotalkoissa Juureisen talossa. Illan lähestyessä alkoivat pienet pärekattonaulat uhkaavasti vähetä. Isäntä Martti lähti lainaamaan lisää veljeltään, joka lupasi lainata kappalekaupalla. Ilmeisesti hän epäili painon mukaan lainaamista, olihan vaara että veli palauttaisi saman kilomäärän suurempia nauloja, eikä pieniä pärekattonauloja, jotka olivat hinnakkaampiakin. Talkoomiehiltä loppuivat naulat, he odottivat täydennystä, mutta yksittäisten naulojen laskeminen oli hidasta. Isä kertoi että odottaessa tuli pimiä, eikä enää nähnyt naulata kun nauloja lopulta tuli lisää.

Vitsinä kerrottiin kovassa sumussa naulaamista, että joissakin talkoissa oli ohitettu katon harja ja naulattu pärekattoa tovin matkan verran tiukkaan sumuun. Sumun hälvennyttyä oli katon viimeksi naulattu osa romahtanut.

Opistolla seuroissa

Reisjärven kansanopistolla seuroissa kävin lauantaina, kun Kylänpään Hannes oli hakenut Jyväskylän vieraat kotiinsa Kinnulaan. Kun menin opistolle, oli väliaika, mutta Eino Kimpimäen puhe alkoi pian. Pitkin iltaa oli vuorossa monia muitakin puhujia.

Väliaikakeskusteluista olen merkinnyt päiväkirjaani keskustelut erään Kuusamon miehen kanssa. Keskustelimme seutujemme asioista, myös Jumalan valtakunnasta kotiseuduillamme ja niiden läheisyydessä. Keskustelu alkoi, kun hän kysyi Reisjärven ja lähiseudun kristillisyydestä, johon vastasin tietojeni mukaan. Hän puolestaan kertoi Kuusamossa olevan paljon uskovaisia, ja että siellä pidetyissä suviseuroissa melkein kaikki kouluikäiset ja heitä vanhemmat kuusamolaiset olivat ainakin käyneet seurapaikalla. Kaikki eivät tosin jaksa tunnustaa suullaan, eivätkä jaksa armoa kerjätä. Sellaisia ei seuroissa käynti auta eikä pelasta, vaikka pelkkä seuroissa kulkeminenkin on hyvä asia. Ainoa todellinen perusta autuudelle on Jeesuksen sovintotyö, kun Hän Golgatan ristillä kärsi syntiemme rangaistuksen, kävi helvetin syvyyksissä ja nousi ylös kolmantena päivänä. Näin Jeesus avasi meille pääsyn valtakuntaansa ja kerran sen mukana taivaan iloon. Se on omistettavissa vain armosta uskon kautta, kun itse kukin omakohtaisesti nöyrrymme ottamaan vastaan saarnan syntien sovituksesta. Kun pyydämme tulla siunatuksi verisellä evankeliumilla ja niin saamme ottaa armon vastaan omakohtaisesti niiltä valituilta pyhiltä, joista Paavali kirjoittaa korinttolaiskirjeen alussa.

Seuroissa oli väkeä paljon, mutta vielä enemmän äidin kertoman mukaan sunnuntaina, jolloin olin kotimiehenä. Äiti kertoi opistolla vallinneen aivan tungos. Minä sain kotona keskittyä kirjoittamiseen sen, mitä eläinten hoidoilta, lypsämisiltä ja vartioimisilta jäi aikaa.

Entistä ja uutta ruismaata 
Maanviljelys on vuotuista kiertoa, riippumatta viljelmän koosta, niin se oli meidän pienellä tilallammekin. Varsinkin rukiin viljely on sellaista, että samaan aikaan kun vuoden kasvanutta ruista korjataan, valmistellaan peltoa uuden rukiin kylvölle ja kasvulle. Parhaissa tapauksissa on onnistuttu saamaan siemenet uuteen kylvöön entisestä kasvusta. Rinnakkain menivät korjuutyöt sinäkin vuonna uuden kylvömaan kunnostuksen kanssa. Ensimmäinen työni uudella ruismaalla oli etsiä maan pinnalle ulottuvia kiviä, kun Turusen Kalevi irrotti niitä traktorilla ja raivauskoukulla.

Hyvin kasvanut ruis oli pahoin lakoontunut, kun tuuli oli pyöritellyt kasvustoa eri suuntiin, oli niittäminen tosi hidasta ja vaikeaa. Monta kertaa piti katsoa mihin viikatteen asetta ja mihin suuntaan siitä nykäisee. Selvää laon suuntaa joutui etsimällä etsimään, eikä saman suuntaista lakoa ollut pitkästi missään. Pakko siitä oli jotenkin yrittää, monta aloitusten paikkaa etsiä lakoviljan keskeltäkin, mutta vähitellen sain ruista niitetyksi, äiti ja veljet siitä sitten lyhteitä keräsivät ja sitoivat. Illan lähestyessä tai sateen uhatessa oli kiire saada sidotut lyhteet kootuksi kuhilaille.

Ensimmäisenä niittopäivänä, maanantaina, sain niitetyksi vajaan puolen saran verran pihan puoleisessa reunassa. Välillä piti käydä uudella ruismaalla keräämässä kiviä ja juurikoita, kun Kalevi kynti uutta ruismaata. Se tuli silloisen tuvan ja maantien, sekä pihatien ja Hakosen rajan väliin. Muutama lyhyt sarka maantien taaksekin, joiden alapäästä löytyi vielä silloin runsaasti kantojen ja hakojen jäänteitä, joiden irrottamisessa ja kasaamisessa oli melkoisesti vastenmielistä työtä. Kyntämisen jälkeen Kalevi kävi oja-aurallaan avaamassa sarkojen ojat. Kun naapurimme, Eeva Hakonen näki Kalevin siinä työssä, hän ehdotti rajaojankin avaamista. Siihen äiti innostui mielihyvin, sanoipa ojan avaamisen aikana useasti, että aukeaisipa naapurien välitkin yhtä helposti. Kalevin aura avasi oikeanpuoleista ojan luiskaa, kun yleensä avattiin molemmat luiskat, se edellytti ajamista kahteen suuntaan. Samalla ulosotosta voimansa saava leikkuri hajotti ojamaita muutamien metrien alueelle ojasta. Varotoimena työn seuraajien piti olla kaukana takana, sillä leikkuri saattoi heittää ilmaan kiven murikoita, joita ei kukaan toivonut päähänsä putoavaksi.

Viikon aikana sain entiset rukiit niitetyiksi ja yhteisvoimin kuhiloiduiksi, työ eteni pätkittäin, kun välillä oli muita tekemisiä ja perjantain toistuneet sadekuurot hidastivat työtä. Perjantaina menikin viimeistä saran puolikasta niittäessä melkein koko päivä sateiden vuoksi. Saimme kuitenkin iltapäivällä viimeiset rukiit seipäille. Maantien takana katsoimme parhaaksi seivästää osan rukiista, koska kasvu oli harvaa ja rikkaruohoista, eikä lyhteille niittäminen ottanut onnistuakseen. Perjantai-iltana hain Kainulaiselta viikatteen ja suokuokan, jotka olivat pajalla kunnostettavina. Lauantaina aamupäivällä kävin metsässä, raivasin viimeiset puut aukon korven puoleiselta reunalta ja toin kirveet kotiin. Iltapäivällä tein varren suokuokkaan, pultin reikä piti käydä kaivamassa Kivisellä, koska meillä ei ollut sopivaa poraa. Ojien aukomisia riitti, vaikka sarkaojat oli ajettu koneella. Kone ei saanut sarkaojia päihin asti avatuksi kokonaan, vaan traktorin mitta toista reunaa jäi koskematta. Se piti avata lapiolla ja miesvoimalla. Samoin maantien varsi ja viemäri metsän reunassa olivat lapiotyönä tehtäviä. Kuokkaa tarvittiin leveiden kyntämättömien ojan penkkojen kääntämiseen. Kuokkiminen taisi olla Vilhon työtä, joka kuokkikin mielellään.

Ohrapellolle

Elokuun 15, tiistaina, aloitin ohran niittämisen. Äiti, Vilho ja pikkuveljet hoitivat seivästyspuolta. Maantien takana, Niittyahossa, niitin siellä olleet kaksi sarkaa. Pihastakin niitin melkein yhden pienen saran. Illalla seivästinkin vähän, että saimme niitetyt yöksi seipäille. Samalla totesin, että kahden kuukauden kuluttua olisin Kuopiossa, ellei odottamattomia sattuisi. Keskiviikkona jatkoin ohran niittämistä ja ensimmäisen saran puolikkaan heinänsiemenistä. Jos oli osa rukiista tuulen pyörittämää ja vaikeaa niitettävää, kyllä heinänsiemenen pyörtämiset olivat vaikeampia. Kuvailin sitä takkuiseksi lampaan selkävillaksi, niin mahdottomalta sen niittäminen tuntui. En raaskinut juuri pajasta tuotua viikatetta panna heinäsiemenkasvustoon, vaan käytin vanhaa, pajottamatonta viikatetta. Kasvusto piti vetää poikki läheltä maan pintaa, osittain huomaamatta maan sisältäkin, joka tylsytti viikatteen nopeasti. Vilhokin riuhtoi kuluneella viikatteella vajaan puoli sarkaa jonkinlaiselle niitokselle.