Viimeinen iltaloma

Kesäkuun kuudentena, keskiviikkona viivästyi iltalomalle lähtö komppaniassa vallinneen sekavan tilanteen vuoksi. Lähinnä kai uusien miesten sijoittaminen ja sopeutuminen uuteen palveluspaikkaan sen aiheuttivat. Seuroihin ehdin suunnilleen puoleen väliin, enkä puheestakaan enää mitään muista. Sen sijaan ilta seurojen jälkeen oli rauhallinen ja mieleeni painunut. Useimmat opiskelijat olivat lähteneet pois, enkä havainnut vakituistenkaan asukkaiden kyläkutsuja. Uutta nuorisoa oli saapunut kesän ajaksi paikkakunnalle, kuka työhön, kuka muuten harjoittelemaan, kuka aloittamaan opintojaan kesän aikana. Seisoimme pienehkönä ryhmänä kadulla Rauhanyhdistyksen edessä, joku kyseli paikkaa minne mennä tai mitä tehdä. Huomasin olevani yksi kaupunkia ja uskovaisten toimintaa siellä tuntevista, kenties parhaiten tuntevista siinä joukossa. Rohkaistuin kertomaan ensimmäisestä iltalomastani, kuinka en päässyt sisälle kun vain jäsenet pääsivät vuosikokoukseen, ja kuinka olin tutustunut kaupunkiin sen jälkeen.

Siitä syntyikin idea pieneen kaupunkikierrokseen, ja kun oli kesäisen kaunis ja lämmin ilma, voisimme kävellä ilman vilustumisen vaaraa. Kävelimme ohi eduskuntatalon ja poikkesimme puistoon, jossa en muista ennen käyneeni. Kauniin, vihreän puiston sisältä löytyi vesistö, jonka joku tiesi Töölönlahdeksi. Rannalla oli kaksi kyhmyjoutsenen pesää, toinen ilmeisesti vanhempi, oli aidattu varmaan häiritsijöiden varalta. Myöhemmin oli toinen pari tehnyt pesänsä aidan ulkopuolelle, molemmat pesät vaikuttivat asutuilta. Kovin paljoa en pesiin kiinnittänyt huomiota, vaikka mielessäni ihmettelin pesintää keskellä kaupunkia.

Koko illan ajan kävelimme ja jutustelimme samalla rannalla, ja kun ilmeni että olen ilmeisesti ainoa Helsingin talvea kokenut siinä joukossa, sain vähän kertoa iltaskylistä ja muusta toiminnasta. Enemmän kuitenkin toiset kertoivat mistä olivat kotoisin ja miksi tulleet Helsinkiin. Parhaiten on mieleeni jäänyt eräs tyttö, joka kertoi tulleensa diakonissalaitokselle harjoittelemaan ja aloittamaan syksyllä opintoja siellä. Hän kertoi nimekseen Saara ja antoi vihjeen nimensä muistamiseen kysymyksenä Mooseksen kirjasta: ”Miksi Saara nauroi?” Sen kysymyksenhän esitti yksi kolmesta Jumalan miehestä, jotka olivat vierailemassa Aabrahamin luona ja jotka kertoivat, että vuoden kuluttua on Saaralla poika. Siinä kuunnellessa mietin, että vaikka en talvella osannut lähemmin tutustua Helsingin tyttöihin, tässä saattaisi olla hyvä lähemmän tutustumisen arvoinen nainen. Kaksi estettä minulla kuitenkin oli edes harkita lähempää seurustelua. Ensinnäkin äiti oli kertonut, että diakonissat joutuvat tekemään naimattomuuslupauksen, enkä siis voisi edes harkita avioliittoa missään vaiheessa. Suurempi este oli kuitenkin varattomuuteni, ettei olisi varoja matkustaa Helsinkiin häntä tapaamaan, eikä pelkkä kirjeiden vaihto riittäisi pidemmän päälle. Luontaista ujouttani en silloin edes muistanut esteenä. Edes sen Saaran sukunimeä en tiedä, jos hän sen kertoi, olen sen unohtanut. Muistaakseni ei kertonut eikä kukaan tainnut kysyä. Niin sitten tyydyin kertomaan, että olen viimeisellä iltalomallani ja lähden kotiin ennen helluntaita.

Uusia A-miehiä

Tarkastimme kortteja nopeammin kuin reikäkorttitoimiston lävistäjät ehtivät niitä lävistää, tai heille tuli materiaalia vähemmän. Minulle jäi siis aikaa välillä muihinkin töihin, kesäkuun kuudennen aamupäivän olin pataljoonan olkivarastolla täyttämässä tyynypusseja tulevien, uusien A-miesten tarpeisiin. Heitä tarvittiin meidän, siviiliin lähtevien tilalle, tekemään niitä töitä, jotka meiltä jäivät kesken. Uudet miehet tulivatkin samana päivänä ja iltapäivällä olin taas Riston kanssa reikäkortteja tarkastamassa.

Siviiliin lähtöä edelsi pataljoonan ensimmäisen ja toisen komppanian välinen lentopallo-ottelu torstai-iltana. Siinä toveruuden merkeissä järjestetyssä ottelussa oli hyvin harjoitellut ensimmäinen komppania ylivoimainen, meidän komppaniamme pelaajilla oli siinä paljoakaan mahdollisuuksia. Harjoittelun mahdollisuuksia oli ollut vähän edes iltaisin, ensimmäisen komppanian vartiomiehet puolestaan harjoittivat voima- ja taitolajeja päivittäin. Kuitenkin yhden erän voitti toisen komppanian joukkue, kolmessa erässä oli ykköskomppania kukkona tunkiolla.

Viimeinen työpäivä

Aamulla oli oppitunti käyttäytymisestä kotimatkalla, kauan se sinänsä tarpeellinen opetus ei kestänyt. Tärkeimmät asiat käsiteltiin sen varalta, että monen miehen tiedettiin juhlivan vapauttaan muita häiritsevällä tavalla. Kävelin normaaliin työhöni pääesikuntaan, tarkastimme kortteja Riston kanssa kuten ennenkin. Taisimme illan tultua jotenkin hyvästellä, en muista mitään erikoisia seremonioita olleen. Hyvää jatkoa toki toivotin Ristolle uuden kaverin kanssa, samoin Risto kai toivottanut minulle hyvää kotimatkaa ja mukavaa kesää.

Sinä päivänä kävelin viimeiset kilometrit vuosikausiin vapaasti Helsingin kaduilla, kaunis, kesäinen kaupunki jätti miellyttävät muistot kaduistaan ja puistoistaan. Viimeisenä päivänä, kotiuttamispäivänä emme enää päässeet kaupungille, en muista pitikö luovuttaa varuskuntakortit vai saimmeko pitää ne. Illalla muutamat kaverit keskustelivat huolestuneina, kuka panisi aamulla ennen herätystä, ei kun ylösnousua, ”Ohi on” levyn soimaan. He muistelivat, miten sen kuuntelu oli ollut mukavan kaihoisaa silloin, kun meitä edeltänyt ikäluokka oli kotiutumassa. En tiedä löysivätkö he ketään tehtävään, minulle oli suunnilleen sama, soiko se levy vai ei.

Kotiutuspäivä

Aamulla heräsimme sen kaivatun laulun säveliin, joku kavereista katsoi käytävään ja kertoi ihmeissään, siellä on Aapeli soittamassa. Tosiaan, komppanian vääpeli, ylivääpeli Abel Ruottinen oli viettänyt yönsä komppaniassamme ja sitä eivät edes kauimmin komppaniassa olleet B- miehet aavistaneet. Kävimme vapaassa muodostelmassa aamupalalla, jonka jälkeen haimme varuskunnan varastosta siviilivaatteemme, jotka osaltani olin syksyllä Kuopiossa pakannut laatikkoon. Siinä samassa armeijan laatikossa ne olivat säilyneet samanlaisina, vaikka ne oli kuljetettu talven aikana Helsinkiin.

Eräs kaveri oli tyytymätön vaatteisiinsa, jotka olivat kyllä hänen, mutta olivat likaiset ja rypistyneet. Hän kertoi tyytymättömyytensä jollekin esimiehistä ja hänelle luvattiin vastaus sen jälkeen, kun komppanian esimiehet neuvottelisivat keskenään asiasta. Neuvottelun jälkeen kertoi komppanian vääpeli, että sinä päivänä ei vaatteita ehditä pestä ja silittää luovutuskuntoon, mutta jos valittanut kaartilainen jäisi komppaniaan odottamaan, ne ehdittäisiin tänään pestä, mutta kuivaminen ja silitys veisivät aikaa enemmän. Virallisena kotiutuspäivänä ne voitaisiin luovuttaa puhtaina ja sileinä, mutta se tosiaan edellyttää odottamista. Virallinen kotiutuspäivähän oli seuraava päivä, kesäkuun kymmenes, mutta koska se on vapaapäivä ja helluntai, meidät päästettiin siviiliin päivää aiemmin, helluntain aattona tavallaan helluntailomalle siviilivaatteissa. Lopulta valituksen tehnytkin kotiutui mieluummin ryppyisissä vaatteissaan, kuin jäi muita pidemmäksi ajaksi niitä pestyinä odottamaan.

Asiallisen mukavasta kotiuttamisjuhlasta en ehtinyt kirjoittaa muistiin mitään, eikä muistoja ole muutenkaan säilynyt. En muista kuka meille piti puheen, kenties pataljoonan komentaja. Sotilasmusiikkia oli ilman muuta, olihan Helsingissä mainio soittokunta. Ruokala oli enimpien juhlien paikka Merikasarmilla, siellä pidettiin meidänkin juhlamme.

Varusteiden luovuttamisen yhteydessä vastaanottaja tarkasti niiden kunnon, ainakaan minä en joutunut maksamaan kohtuuttomasta kunnon heikentymisestä enkä puuttuvista asusteista. Hyvin huollettuna kiväärin kunto säilyy kauan, ja myös Kaartin pataljoonan toisessa komppaniassa pidettiin huolta aseista. Niitä puhdistettiin ja rasvattiin säännöllisesti, vaikka muuta käyttöä oli vain nimeksi.

Siviilimatkalla

Siviilimatka Helsingin asemalta alkoi illalla kuuden ja seitsemän välillä junassa, johon oli liitetty Pohjanmaan suuntaan mennyt erityinen kotiuttamisvaunu. Siinä sain kyydin Haapamäen asemalle asti, erityiset valvojat pitivät huolta, ettei kukaan kotiutettavista riehaantunut liikaa. Olisikin ollut kova kohtalo, jos kotimatkalta olisi joutunut palaamaan komppaniaan ja sovitamaan mahdollisen arestirangaistuksen ylipalveluna.

Haapamäen asemalla odotin itään lähtevää junaa vähän toista tuntia, odotushallissa tarkeni yölläkin kohtuullisesti. Pidemmän ajan jouduin odottamaan Jyväskylässä, juna Haapajärven suuntaan lähti silloin aamuisin kuuden tienoilla. Aamuyön aikana yritin nukkua odotushallin penkillä, vaikka ei siinä aivan hyvää unta saanut. Väsymys kuitenkin painoi silmäni kiinni silloin tällöin ja lepoahan sekin oli. Matka Jyväskylästä pohjoiseen oli katkonainen, kolmesti teki junan moottori lakon, Kannonsahan seisakkeella tuli ensimmäinen tauko, kohta sen jälkeen toisen kerran. Keitelepohjan asemalla korjasivat moottoria melkein tunnin ajan, liekö sinne varanneet joitakin tarvikkeita, kun havaitsivat ongelman ja löysivät syyn.

Helsinkiin olisi ollut mukava jäädä helluntaiseuroihin, mutta kun en tiennyt yösijaa, en sen kummemmin sitä edes harkinnut. Kannonkoskea lähestyessä nousi vaunuun sikäläisiin seuroihin menijöitä. Muistin parisen vuotta aiemmin olleeni Kannonkosken helluntaiseuroissa ja mietin jäädä sinne taas. Huonoon kuntoon päässyt pukuni ja halu kotiin pitivät minua sielläkin junan penkillä. Lopulta pääsin Muurakseen josta kaiketi kävellen kotiin lepäämään ja myöhemmin kuulumisia vaihtamaan.