Viljankorjuutyöt

Lomani ja näyttelymatkani jälkeen korjasin aitoja ja muutamana päivänä hakkasimme halkoja opiston metsässä. Torstaina 20 päivä aloitimme ohran niittämisen ja iltapäivällä seivästyksenkin. Niitä töitä jatkui sen viikon ajan ja seuraavallekin viikolle, kunnes torstaina 27 päivä siirryimme sekulin niittoon ja seivästykseen. Sekulit saimme seipäille elokuun aikana, syyskuun alussa oli vuorossa kauran niitto ja seivästys. Välillä piti korjata tai siirtää lehmien aitoja, mutta keskeytykset olivat lyhyitä.

Harjoittelukirjaani selostin viljan korjuuta, jäljennänpä selostukset tähän.

Ohra niitettiin viikatetyönä, samoin pantiin hankopelissä seipäille. Kaura, sekuli ja heinänsiemen niitettiin traktorikoneella. Uutta kotioloihin verrattuna rippeiden haravointi koneella, jolla tapahtuikin työ paljon nopeammin kuin käsiharavilla. Viljan seivästys saatiin lopettaa poudan merkeissä. Sen sijaan puintia sateet haittasivat niin, että ensimmäisellä yrityksellä saatiin puiduksi vain kolmannes koko määrästä. Välillä oli pidettävä liki kaksi vuorokautta taukoa, ennen kuin puintia pystyi jatkamaan. Kauran ja sekulin puinti pitkittyi lähes viikolla suunnitellusta, mutta poutakauden alettua työ suoritettiin kerralla loppuun asti. Sateisuus puintiaikana tietysti lisäsi kuivatustyötä. Perunannostonkin aloitus siirtyi päivällä suunnitellusta aloituspäivästä.

– – –

Poimintoina syyskuun merkintöjä harjoittelukirjasta:

Syyskuun 1, 2 päivä, kauran seivästys, 3. päivä, rippeiden haravointi. Puintipaikan kunnostus. 4 ja 5 päivä, halonhakkuu ja aukon raivaus. 7 ja 8 päivä, metsän raivaus, halonteko, kaluston puhdistus. 9 päivä, myllyssä käynti. Levonperällä Koskelan myllyssä käytiin jauhattamassa lehmille tarkoitetut viljat.

Aiemmin en tiennyt siellä myllyä olevan, myöhemmin kävin siellä kotoakin sen jälkeen, kun Einari Heinonen lopetti jauhamisen Reisjärven kirkonkylässä.

Myllyssä käynti ja tien hiekoitus 9 päivänä, puinnissa ajo puintipaikalle 10 päivä, torstaina. Perjantaina 11 päivä huoltoajoa, heinäseipäiden kasuuta, lauantaina traktorin pesu. Maanantaina 14 päivä tien tasausta ja ojan aukaisua, joka jatkui tiistaina, jolloin ajoin myös opiston patjoja varastoon. Keskiviikkona jatkoin ojan aukaisua ja halkojen hakkuuta, torstaina vein seurapenkkejä talvivarastoon. Perjantaina 18 päivä hiekoitimme tietä, lauantaina pääsimme jatkamaan sekulin puintia. Puintia jatkoimme maanantaina 21 päivänä, tiistaina niitin perunanvarsia ja hain nauriita navetalle. Keskiviikkona kasasimme perunanvarsia ja heinäseipäitä. Torstaina, perjantaina ja lauantaina nostimme opiston perunat. Siinä työssä olivat poimijoina myös aloittaneen opintolinjan oppilaat, jotka siten saivat tuntuman käytännön työhönkin. Kotitaloudellinen kesäkurssi oli loppunut elokuussa, syyskuussa alkoi tietopuolinen talvikurssi, jonka muutamiin oppilaisiin ehdin tutustua syksyn aikana.

Autokouluun

Olin edellisenä talvena kulkenut autokoulun oppitunneilla, kaksi kertaa olin ajanutkin. Ajoni ei vakuuttanut opettajaa ja siksi en päässyt heti jatkamaan, sillä jatkoon hän otti vain ryhmän kokeneempia, että edes osa oppilaista ehdittäisiin kouluttaa ja he saisivat kortin. Lopuille oppilaista luvattiin antaa ajotunnit syksyllä, jolloin olisi enemmän aikaa ja vähemmän muita oppilaita. Aluksi Heino vastusti ehdotustani, mutta suostui lopulta siihen. Sain vapaata opiston töistä arkiaamuisin, ajoin mopolla Haapajärvelle Savusalon autokoululle, jossa ensimmäinen ajovuoroni alkoi seitsemältä. Ajoin vaaditun puoli tuntia, pidin puolen tunnin tauon, jonka jälkeen toinen puolen tunnin ajo. Siinä olivat päivälle sallitut kaksi puolen tunnin ajovuoroa, ja pääsin palaamaan opistolle töideni pariin. Myöhästyin kahdeksalta alkavasta työstä parisen tuntia, puuttuvat tunnit tein iltaruokailun jälkeen ja niin olivat työpäiväni täysiä. Ehdin hyvin mukaan puintipäivinäkin, sillä ennen puinnin aloittamista piti odottaa yökasteen kuivamisen ajan.

Kokemus kesän aikana traktorin ajamisessa oli antanut kummasti taitoa ja varmuutta myös auton käsittelyyn. Muistan eräänä aamuna ensimmäisen ajovuoroni jälkeen seuraavaan vuoron tulleen oppilaan todenneen peruuttamisestani, että sehän kävi kuin ennen tehneeltä. Enempää emme ehtineet aiheesta keskustelemaan, sillä hän lähti ajoharjoitteluun, minä puolestani join aamukahviani. Niin kuljin ajo-opetuksessa syyskuun ajan, kuukauden lopulla, kun ajokoe lähestyi, alkoi vaihtaessa kuulua pahaenteistä rusahtelua. Lopulta opettaja Savikko kyllästyi siihen että oppilas on kokeen lähestyessä taantunut ja halusi itse kokeilla ajamista. Vaihdoimme paikkoja, samaa rutinaa kuului hänenkin ajaessaan ja hän totesi vian olevan kytkimessä tai sen välityksissä ja että vika pitää korjata ennen inssiajoa. Autokoulun vieressä oli korjaamo, kuuntelin keskustelun Savikon ja korjaamon esimiehen välillä. Savikko ehdotti että kytkimen vipuvartta pitäisi jatkaa kuten ennenkin on tehty, mutta esimies kertoi että kaikki jatkamisen vara on jo käytetty. Vaikka jatkettaisiin, ei poljin mahdu painumaan syvemmälle, on vaihdettava uusi kytkinvarsi. Kun kyseessä on Ford merkkinen auto, pitää irrottaa moottori että pääsee käsiksi kytkimeen, ja siinä työssä tarvitaan aikaa. Sitä ei ehditä tehdä saman päivän aikana vaikka heti alkaisi.

Ajotunteja pääsi aloittamaan vasta auton kytkinremontin jälkeen. Olin nähnyt autokoulun pihassa uuden kuorma-auton opetuskilvin ja Savusalon tunnuksin varustettuna. Opettaja sanoi, että opetusta jatkettaisiin sillä, jos korttikokeeseen olisi enemmän aikaa. Ajokoe oli kuitenkin niin lähellä, etteivät oppilaat siinä ajassa tottuisi uuden auton erilaisiin hallintalaitteisiin. Siksi vanha auto on kunnostettava ja kokeet ajettava sillä, muuten on liian suuri riski kokeiden hylkäämiseen. En muista joko seuraavana päivänä jatkuivat ajotuntini, mutta viimeisinä päivinä oli opettajana koulun johtaja. Oletan opettajan vaihdoksen syyksi sen, että niin meille haluttiin antaa vaikutelma inssi- eli koeajosta, jota valvoisikin vähemmän tuttu mies, eikä tutuksi tullut opettaja. Sen muistan, että vaikka auto oli sama, se oli selvästi erilainen ajettava. Kytkin toimi polkimen ohjauksessa oudon herkästi ja nopeasti, kesti useita polkemisia, että sain oikean tuntuman kytkimeen. Sain sen silti jo ensimmäisen puolituntisen aikana, mutta en muista monenako aamuna ehdin ajaa kunnostetulla kytkimellä ennen varsinaista ajokoetta.

Vielä koepäivänä oli minulla ajotunti aamuvarhaisella, että varmasti olisin tutustunut kunnolla korjattuun kytkimeen ja sen toimintaan. Halusin varmistaa ehtimiseni varhaisiin ajotunteihin, siksi menin edellisenä iltana yöksi maamieskoululle. Aamulla oli lyhyt matka autokoululle, sen ajoin pienessä hujauksessa. Ensin oli kirjallinen koe, oppilaita oli pieni luokka täynnä, meitä kuorma-autokorttia yrittäviä oli kaksitoista, henkilöautokortin kokelaita paljon enemmän. Supattelu hiljeni kun täytimme koepapereitamme, edes kynien rapinaa ei kuulunut. Määräajan täytyttyä katsastusmies Bergroth keräsi koepaperit ja alkoi niitä tarkastaa. Ensimmäisenä hän ajatti henkilöautokortin kokelaat, seurasimme ensimmäisen lähtijän, erään vanhan puoleisen rouvan lähtöä. Lähdössä hän nosti kytkinpolkimen nopeasti, että hiekka ja pienet kivet sinkoilivat kauas vetävistä takapyöristä. Totesimme kuorma-auton kortin kokelaiden kesken, että jos meidän lähtömme olisi tuollainen, pomppaisimme heti lähdössä. Ajon jälkeen inssi sanoi kuitenkin kokelaalle, että kai sinulle kortin voi antaa, vaikka kokeessa oli toivomisen varaa, et sinä kuitenkaan hurjastele tiellä niin kuin monet nuoret miehet. Rouva kiitteli todeten, että kyllä me olemme johtajan kanssa ajamista harjoitelleetkin. Että ainakin kokemusta on kertynyt, kun oli kyseessä kolmas yritys. Muiden henkilöauton kortin kokelaiden ajamisista minulle ei jäänyt muistiini erikoista.

Välittömästi henkilöautokokelaiden jälkeen alkoivat kuorma-autokorttia havittelevien vuorot. Ensimmäinen suorittaja lähti autokoulun pihasta, inssi käski meidän muiden kävellä hotellin luokse, jossa vaihdetaan vuorot. Odottelimme sitten siinä vähän aikaa, kun ensimmäinen kokelas palasi joukkoomme, hän kertoi että osuuskaupan varaston takana, jonne hänen piti peruuttaa, on kaivo ja ahdas paikka seinän ja kaivon välissä. Sinne pitää peruuttaa, niin kannattaa varoa ettei peruuta siihen kaivoon vaan seinän ja kaivon väliin. Kertomus lisäsi vähän jännitystäni, uskoin silti selviäväni ajokokeesta. Kun sitten laitoin vaihteen silmään ja nostin kytkintä, oli katsastusmiehen reaktio karjaisu: SEIS! Samalla hän painoi kytkintä ja jarrupoljinta, niin säikähdin lisää ajatellen, että tänään en ainakaan saa korttia. Katsastaja osoitti etuistuinten välissä vinoon käännettyä istuintyynyä, oikaisi sen suoraan ja sanoi lempeällä äänellä, että nämä katsotaan kuntoon ennen lähtöä. Sellaisesta ei ollut oppitunneilla eikä opetusajossakaan puhetta, mutta luonnolliselta asia mielestäni tuntui. Sain luvan lähteä uudelleen, mutta samoin tuloksin, karjaisu: SEIS! Sitten selitys, että tässä on vastamäki, täytyy lähteä mäkilähdöllä. En siinä mainittavaa mäkeä nähnyt, autokin pysyi paikallaan ilman käsijarrua, mutta uskottavahan se vastamäki silti oli. Uuden lähtökäskyn jälkeen otin mäkilähdön käsijarrua ja vaihteita käyttäen, enkä enää ihmeemmin jännittänytkään. Kävimme autokoulun pihassa, sieltä U-käännöksen jälkeen takaisin, kirkkosillasta yli Haapajärven, Veihtilahden talon tuntumassa uusi U-käännös ja takaisin kohti lähtöpaikkaa. Kirkkosillalta päästyä, loivassa vastamäessä, käski katsastaja pysähtyä. Sain mäkilähdön onnistumaan mielestäni kohtuullisesti, mutta jännitin tulevaa peruutusta ahtaaseen paikkaan varaston seinän ja kaivon väliin. Katsastusmies käski kuitenkin ajaa vaihtopaikalle, käskeä seuraava mies autoon ja kaikkien muiden kävellä autokoululle. Olin ainoa kuorma-autokokelas, joka ei sillä kerralla lainkaan peruuttanut, niinpä ajattelin että kokeeni tuli hylätyksi.

Odottelimme jännittyneinä autokoulun luokassa ratkaisua, ensin katsastaja kirjoitti todistukset lukuisalle henkilöautokorttia haluavien joukolle. Saimme siis odottaa piinallisen kauan, kunnes vuoromme alkoi. Minulle tulos oli mieluinen yllätys, sillä jokainen kokelas hyväksytään. Katsastaja kirjoitti todistuksia, jonka perusteella saisimme nimismieheltä varsinaisen ajokortin. Odotellessa virisi oppilaiden keskustelu, kun joku meistä totesi, että on autokoululle mainosta, kun jokainen kokelas läpäisee tutkinnon. Mainosta ja helpotus se on myös opettajille, jotka ovat kuukauden ajan tehneet työtä oppilaiden kanssa, seuranneet ja jännittäneet heidän edistystään ja lopulta arvioineet jokaisen kohdalla, joko hänet voi lähettää kokeeseen, vai tarvitaanko vielä harjoitustakin.

  Keskusteluun puuttui myös katsastusmies kirjoittamisensa lomassa, että tietty jännitys se on kokeen vastaanottajallekin, kun pitää mitättömän pienessä ajassa päätellä, joko kokelas on kypsä itsenäisesti maantielle liikenteen sekaan. Painaa kummasti alas, jos omilta jäljiltä kuulee useita kolareita ja muita töppäilyjä. Siinä tuimalta mieheltä tuntunut Bergroth näytti meille hymyilevämmän puolensa, lopulta olen käsittänyt kohdallani olleet pari karjaisuakin jännityksen luomiseksi, että voi seurata pystyykö kokelas hallitsemaan hermonsa tiukassa paikassa.

Lokakuun alkua opistolla

Harjoittelukirjaani olen merkinnyt töitäni: 1. päivä lypsylypsyapuna, kyntöä, myös kahtena päivänä suolla. Tosiasiassa olin ensimmäisen päivän ajokorttikokeessa, joten sen päivän työt olen tehnyt ylitöinä muina päivinä, muuten ei ole ymmärrettävissä 3/4 päivää lypsyapuna. Kyntämistä en siltä päivältä varmaksi muista, ehkä ennätin kyntämään ajokokeen jälkeen. Joka tapauksessa enimmän ajan lokakuusta kynnin peltoja, koska Unto oli lomalla osan niistä päivistä ja saapui kihlautuneena viimeisten päivien työhön ja hakemaan tavaransa pois. Unton kihlattu oli jostakin pohjoisesta, eikä kumpikaan tyttö kesän seuralaisista. Kyntämisen aloitin suolta, tarkkaa paikkaa en muista, jatkoin perunamaan kyntämisellä. Välillä tyhjensin kuivurin, tein parsien pohjia ja hakkasin halkoja. Peltotöillä jatkoin kun lannoitin ja kynnin ensin puutarhan, sitten siirryin kyntämään suota Pyttylammin taakse. Heino varoitti ajamasta aivan lammen rantaan, siellä on pehmeää jossa traktori voi upota. Melko lähelle silti ajoin aura maassa, nostin auran ylös ja nopeilla kääntöliikkeillä ohjasin paluuvaolle. Kertaakaan ei kone alkanut vajoamaan, vaikka hiukan minua hirvitti. Halusin kyntää alueen mahdollisimman tarkkaan, kun syksy oli ollut kuiva, se myös onnistui.

Harjoittelukirjan loppukommentti

Näin harjoittelukauden lopussa sopinee pieni yleissilmäys kuluneeseen kesään. Vaikka töissä ja työmenetelmissä on ollut paljon vanhoja, kotoa tuttuja, on aina uuttakin ilmennyt. Paljon olen uusia vihjeitä saanut, käytäntö aikanaan osoittanee niiden merkityksen.

Koneet ja kalusto eivät kaikki ole uusinta, viimeistä huutoa olevia. Joissakin traktoritöissä on käytetty vanhoja hevoskäyttöön tarkoitettuja laitteita. Esimerkiksi sekulin ja kauran kylvö sekä perunan nosto ovat sellaisia töitä. Tasoltaan ja monipuolisuudeltaan kalusto vastannee suunnilleen tällaisen tilan normaalia tarvetta, jollaisen käyttöön olen halunnutkin perehtyä.

Metsäkurssilla

Kesäharjoittelun aika oli toukokuun alusta lokakuun puoliväliin kuitenkin niin, että koululla oli mahdollisuus kutsua oppilaat kesken harjoittelukauden ylimääräisille, kesällä pidettäville kursseille. Kesällä meillä oli salaojituskurssi, lokakuun puolivälissä metsäkurssi, jotka molemmat laskettiin harjoitteluajaksi.

Opettajina kurssilla toimivat ainakin metsänhoitaja Juuso Pirinen Kokkolasta ja ehkä osa paikallisista metsäteknikoista. Sisällä pidettäviä oppitunteja oli vain vähän, enemmän aikaa vietimme metsissä käytännön töitä tehden. Eräänä päivinä metsään kävellessämme kuulin koulun johtajan, Veli Tuomikosken keskustelevan Juuso Pirisen kanssa. Meillä oli mukana taimipakkauksia, nähdessään maassa saman kokoisia taimia johtaja kysyi Piriseltä: ”Kun täällä metsissä on valmiina näin hyviä taimia, niin eikös näitä voitaisi siirtää parempiin paikkoihin, mikä pakko meidän on niitä kitupiikkejä teiltä ostaa ja tänne raahata?” Metsänhoitaja ei tyrmännyt ehdotusta vaan jatkoi: ”Voimmehan tänään kokeeksi siirtää niitä pieniä taimia aukkopaikkoihin ja niin täydennysistuttaa aukkoista taimikkoa.” Niin sitten teimme sen päivän aikana, osa pojista etsi ja irrotteli taimia tiheimmiltä paikoilta, osa kantoi ja istutti niitä taimiaukkoihin.

Valmistauduimme viimeisen päivän hakkuukilpailuun, joka hoidettaisiin käsityökaluilla, kaarisahoilla ja kirveillä. Saimme valita koulun varastosta mieleisemme työkalut ja ennen kilpapäivää kunnostaa ne. Meille ei kerrottu, millaista tavaraa tulisimme tekemään ja millaisessa metsässä, niin varsinkin kirveen valinta oli täysin arpapeliä. Pääsin varastolle viimeisten joukossa, siellä oli jäljellä monenlaisia kirveitä. Lopulta valitsin niistä keskikokoa hiukan suuremman Billneksen sinisen kirveen, jonka terän keskeltä oli lohjennut melkoinen pala. Kunnostin sitä ensin varovaisella mirkkelöinnillä, jolla pyöristin loven reunat ja terän suun sopivaan muotoon. Lopuksi teroitin kirveen perinteisellä vesitahkolla ja hiomakivellä. Sellaisen kirveen ajattelin sopivan sekä halkojen halkomiseen että tavallisten oksien karsimiseen, olihan se perinteinen yleiskirves.

Menimme metsään autoilla, minä istuin monen pojan kera kuorma-auton lavalla, kun auto suuntasi Antinkankaalle ja siellä Kainuun tielle. Ajoimme Kainuun talon ohi tien päähän, josta kävelimme melkoisen matkan metsäpolkua palstallemme. Pohdiskelin ja kyselin, että taidamme mennä minun syntymäkotiini Rajahoikkaan, kun olimme kävelleet jo Kotaniemen talon jälkeen koko tavalla pitkästi. Eräs työmme valvojista vastasi, että aivan Rajahoikkaan emme mene, vaikka lähelle menemmekin. Lopulta minulla jäi epäselväksi, pitkäkö olisi ollut matkaa lapsuuden kotiini siltä metsäalueelta, johon hajaannuimme kukin pientä palstaamme harventamaan. Kirvesvalintani osoittautui virheeksi, sillä emme hakanneet halkoja vaan harvensimme nuorehkoa, ohutoksaista kuusikkoa. Kaarisahalla siitä kaatoi ja katkoi nopeasti kaksimetrisiä propseja, eikä yleiskirveellä oksien karsintakaan ongelmaa tuottanut. Pienehkö karsintakirves olisi silti ollut näpsäkämpi heilutella yhdellä kädellä.

Ennen kilpailupäivää sovimme oppilaiden kesken, ettemme ota metsään lainkaan makkaraa, vaikka muuta ruokaa siellä tarjotaankin. Niin menimme hyvillä mielin, saisimme juoda kahvia silloin kun halusimme. Ruokailu oli sovittuna aikana keskitettynä kaikille ja palkattujen henkilöiden valmistamana ja metsään viemänä. Iltapäivällä koimme yllätyksen, kun koulun toinen opettaja, Elsi Ettala raahautui leiriimme suuri makkarareppu selässään. Hän ei tiennyt mitään päätöksestämme olla ilman makkaroita. Kuultuaan ettei pojilla ole metsäreissullaan lainkaan sitä lihavalmistetta, hän ajoi osuuskaupan myymälän, keräsi repun täyteen, ajoi Kotaniemen lähelle metsätien päähän, josta kantoi sen repullisen leiriimme. Siellä paloi iloinen nuotio, jonka lähelle paikalla olleet sijoittivat riu'un ja makkaralenkit riukuun nuotion lämmöstä kypsymään. Nautinto oli lopulta meillekin syödä lämpimiä makkaroita, eikä janokaan haitannut, kun oli mieleistä juotavaa palan painikkeeksi. Koskaan aiemmin en muista makkaran maistuneen niin hyvälle kuin silloin, mutta en ollut malttanut koskaan lämmittää niitä tarpeeksi, ja ovathan kypsät ruokamakkarat hyviä kylminäkin, mutta erityisen hyviä olivat sopivasti lämmitettyinä nälkäiselle hakkuumiehelle.