Ylimääräinen iltaloma

Korpraaliksiko?

En tiedä oliko korpraalista alikersantiksi ylennetty tupamme esimies Niittymäki aivan tosissaan, kun hän kerran kuorma-auton lavalla istuessamme tiedusteli minulta, että mitä mieltä Kantola on korpraalin natsoista. Osittain vieressä istuneiden kavereiden vuoksi aloin laskea leikkiä kysymyksen johdosta. Vastasin etten tiedä muuta, mutta muistelen korpraalin arvon menetyksen olevan eräs järjestysrangaistuksen muoto. Toden perästä, enhän toki ainakaan tahallani olisi mihinkään rangaistavaan tekoon ryhtynyt. Vierellä istuneet kaverit kuitenkin siirsivät kysymyksen esimieheemme, selittäen hänen ylennyksensä korpraalin arvon menetykseksi. Sellaista en leikkipuhetta alkaessani ollut edes ajatellut, mutta keskustelu korpin natsoista tyrehtyi siihen. Tyytyväinen olen ollut, että sain kotiutua kaartilaisena, ainakin olen välttynyt kertausharjoituksilta, joihin useita korpraaliksi ylennettyjä on vuosien aikana kutsuttu.

Katajanokan ja pääesikunnan välillä

Armeijan puolesta oli järjestetty kyyti eri kohteisiin kuorma-auton lavalla, lavan laitojen yli oli asennettu selkänojattomat puupenkit, joilla istuen kuljettivat miehiä. Muutaman kerran olin siinä kyydissä kulkenut työkohteisiin, mutta kun matka niihin oli kohtuullinen, 2 – 3 kilometriä, vaihdoin omatoimiseen jalkakyytiini. Samalla sain siinä tarpeellista liikuntaa ja saatoin tarkkailla kevään etenemistä kaupungissa. Eräs syy ratkaisuuni oli erään kersantin määräämä yhden illan poistumiskielto aamuisen sulkeisharjoituksen vuoksi. Meillä oli arkiaamuisin reilun puolen tunnin sulkeisharjoitus, periaatteessa kaikille pakollinen, mutta töiden niin vaatiessa siitä sai jäädä poiskin. Liikunnan saannin vuoksi olin siinä yleensä mukana, sillä halusin pitää yllä ruumiillista kuntoani. Eräänä aamuna kyseisen kersantin mielestä poistuimme liian hitaasti ja hän määräsi kaikille sulkeisharjoitukseen osallistuneille poistumiskiellon seuraavan iltaloman illaksi. Meitä oli muutamia miehiä, jotka murisimme ratkaisusta, sillä kersantti oli poistuttanut vain eteen ja taakse, eikä siis nähnyt erottaa joukosta nopeita juoksijoita, kenties ei halunnutkaan.

Minä tein tapahtumasta oman johtopäätökseni, sillä minulla oli peruste lähteä komennuspaikkoihini ennen sulkeisen alkamista. Koska kaikkia sulkeiseen osallistuneita oli rangaistu mukana olosta, mutta kaikki pinnarit, jotka livistivät aamuisin kaupungille, olivat rangaistuksen välttäneet, päätin minäkin lähteä pois ennen sulkeisen alkamista. Liikunnasta en silti halunnut laistaa ja siksi otin tavakseni kävellä työmatkani. Matkan varrella sitten tapahtui välillä yllättäviä asioita. Oikaisin usein kauppatorin poikki, eräänä aamuna olin saada kalan suolet vastoin kasvojani. Nälkäinen lokki oli ne suolet saanut nokkaansa joltakin kalakauppiaan pöydän vierestä, mutta häirittynä lähtenyt lentoon ja ilmeisesti minua, nopeaa kävelijää säikähtäen avasi nokkansa. Säikähdin niitä suolia, pysähdyin vaistomaisesti, parinkymmenen sentin päässä edessäni lokin saalis putosi jalkojeni eteen torikiveykselle. Vilkaisin maahan, todettuani siinä suolet, jatkoin matkaani varoen astumasta niiden päälle. Jotenkin inhottavalta tuntui ajatella, että se kasa olisi voinut osua kasvoihini ja aiheuttaa pesun heti toimistoon päästyäni. Saatoin toki pesulla käydäkin, sillä inhotti pelkkä ajatus, että ehkä joku pisara sittenkin osui naamalleni.

Kasarmin suuntaan kiireesti ruokatunnille kävellessä olin vähällä jäädä henkilöauton alle. Onnistuin viime hetkellä peräytymään, mutta oikea käsi huitaisi tuulilasiin. Olin unohtanut varovaisuuden ja suojatien, kun sillä kadulla oli harvoin autoliikennettä. Melkoinen opetus se oli, sen jälkeen olen pyrkinyt käyttämään suojatietä jos sellainen löytyy läheltä, sekä varmistumaan ettei tiellä tai kadulla tule ainakaan autoja.

Iltakylä jäi väliin

Pyysin vapaan iltaruokailusta ja menin päiväseuroihin, en muista miten ja missä vietin seurojen väliajan, iltaseurat vielä kuuntelin ja palasin kasarmille. Kun en kuullut ainoaakaan kyläkutsua, en viitsinyt enkä jaksanut kutsuja kysellä, vaan palasin kasarmille lepäämään ja kirjoittamaan. Sen jälkeen 23.5. ei ollut seuroja Rauhanyhdistyksellä, niin en lähtenyt iltalomalle, vaan jäin kasarmille lepäämään. Ajattelin kirjoittaa päiväkirjaani, mutta sitäkään en aloittanut, vaikka siviilitavaroiden laatikko oli koko illan edessäni pöydällä. Muistioon kirjoitin muutamia runoja, siinä kaikki, ja yöksi oli taas kasarmivartiokomennus.

Joskus kävi toisinkin, eräänä sunnuntaina olin kasarmin iltaruokailussa ja tapansa mukaan Aapeli valitsi ruokailuun lähtevien jonosta miehiä tiskiin. Hetken ajan hänen kätensä oli olkapäälläni, mutta sitten hän tuumasi, että tämä mies on vapaaehtoinen joka paikkaan, ei me nyt tätä laiteta. Siinä tuli mielestäni kuitatuksi useakin käyttämättä jäänyt talvellisten, vapaaehtoisten lumitöiden palkkioyöloma.

Yllättäen loppui työ reikäkorttitoimistolla, tosin vain tilapäisesti. Sihteerit eivät ehtineet lävistää kortteja siinä tahdissa kuin niitä tarkastimme, myös korttilähetykset sotilaspiireistä taisivat viipyä. Saimme väliaikaista puuhaa Pioneeriupseeri -lehtien postituksesta. Enimmän osan päivästä kiinnitimme osoitelappuja, illan lähestyessä olimme mukana viemässä niitä lehtiä postiin.

Lauantaina 26.5. tarkastimme aamupäivän aikana Tampereen kaupungin kortit, iltapäivällä oli vuorossa komppanian viikkosiivous. Illalla olivat taas Rauhanyhdistyksellä jokaviikkoiset kanssapuheet eli keskusteluseurat ja siellä olin kuuntelemassa.

Ylimääräinen iltalomalle

Monet opiskelijat lähtivät kesäksi koteihinsa tai kesätöihin. Erityisen paljon heitä oli lähdössä toukokuun viimeisen maanantain iltana ja kaupunkiin jäävät nuoret halusivat lähteä junalle heitä saattamaan. Minuakin pyysivät mukaan, lupasin lähteä mikäli saan ylimääräisen iltaloman. Oletin saavani, olihan minulla useita talven lumitöistä luvattuja, käyttämättömiä palkkioyölomia. Maanantai-illan käskynjaolla varmuuteni alkoi kuitenkin horjua. Tässä välissä täytyy kirjoittaa muutama sana Aapelin, ylivääpelimme tuutittamisista, joista oli tullut lentävä lause komppaniassamme. Melkein joka käskynjaolle mennessä joku lohkaisi, että mennään taas Aapelin tuutitettavaksi. Taustalla oli komppaniaamme vääpelin, ylivääpeli Abel Ruottisen tapa jakaa nuhteita käskynjaoilla. Näissä muistelmissa en ole niitä ennen tuonut esille, koska ne ovat sentään pieni sivuseikka monipuolisissa armeijan muistoissa. Sen maanantain käskynjako tulkoon kuitenkin kirjoitetuksi, samalla se antaa maistiaisia vanhan ylivääpelin käskynjaoista. Sen illan käskynjako meni suunnilleen seuraavan kaavan mukaisesti.

Aluksi käskynjaoilla kerrottiin ja annettiin kaartilaisille määräykset seuraavien päivien tehtäviin. Kun kaikki komennuslaput oli jaettu, alkoi kaikille tai joillekin kaartilaisille tarkoitettu ojennus- ja mahdollisten rangaistusten luento. Silloin se meni suunnilleen niin, että aluksi vääpeli rauhallisella äänellä aloitti, mutta vähitellen hänen äänensä voima nousi huudoksi. Tällaista voimistuvaa vuodatusta kuunnellessa mietin, että uskallanko lainkaan pyytää iltalomaa samaksi illaksi.

Käskyjaon jälkeen joku tiesi kertoa, että viimeisen tuutituksen taustalla olisi tieto, että poliisi olisi pidättänyt komppanian kirjurin humalaisena kaupungilla. Se tieto ei vähentänyt epävarmuuttani, mutta päätin kuitenkin koputtaa oveen ja mennä toimistoon. Esitin komppanian vääpelille yksinkertaisen kysymyksen: ”Herra ylivääpeli, olisiko mitenkään mahdollista saada iltalomaa täksi illaksi? Olemme sopineet muutamien nuorten kanssa, että menemme iltajunalle saattamaan kaupungista lähteviä opiskelijoita.” Ihmeekseni hetkeä aikaisemmin mesonnut ”Aapeli” suli yhdeksi hymyksi ja kysyi: ”Tehän ette juo, ettehän?” 

 

En, herra ylivääpeli.” – ”Otatteko yöloman?” – ”En, herra ylivääpeli, iltaloma riittää.” – ”Tuo on oikeaa suomalaisen miehen puhetta, tuollaisesta minä pidän.”

Niin lähdin iltalomalle ja asemalle sovittuna aikana. Kun junan lähtö lähestyi, saapui sinne tuttuja, puolituttuja ja minulle tuntemattomiakin uskovaisia, nuorisoa melkein kaikki. Hyvästelyt olivat enemmän tai vähemmän haikeita, sydämellisiä kuitenkin kaikki. Juna lähti, saattajat lauloivat hyvästiksi, en muista mitä laulua. Viimeisen vaunun häivyttyä kaukaisuuteen, alkoivat asemalle jääneet saattajat keskustella, että vielä ehtisi kylään, kun ei menisi kovin kauaksi. Kyläpaikka löytyi sopivan matkan päästä ja kävelimme sinne. Ilta meni mukavasti laulaen, keskustellen ja kahvia juoden, välillä katsoin taskukelloani, lopulta havaitsin, että se on kohta puoli 12 ja iltalomani loppuu tasalta. En muista kerroinko vääpelin tarjoamasta yölomasta, joka siinä vaiheessa tuntui enemmän kuin tarpeelliselta. Minulla oli vain iltaloma ja kerroin, että lähdettävä on ja kiirettä pitäen mentävä, ettei myöhästy, sillä myöhästymisestä ovat yleensä kiusalliset seuraukset.

Paikalle jääneet nuoret neuvoivat ottamaan taksin. Vastasin käveleväni ainakin alkumatkan, mutta jos myöhästyminen tosiaan uhkaa, tiedän taksiasemat, ja voin sieltä ottaa kyydin. Onneksi tunsin suorimman reitin Katajanokan sillalle ja siitä kasarmille. Osan matkasta juoksin, taksiaseman kohdalla katsoin kelloa ja arvelin ehtiväni jalkojani tehokkaasti käyttäen. Telakan vartiomies istui portilla kopissaan, hiljensin vauhtia kopin kohdalla, käänsin katseeni kopin ikkunaa kohti, että vartija ehti tunnistaa minut kaartilaiseksi. Juoksin viimeisen kilometrin ja toisen komppanian portaita kiivetessäni kuulin kellon lyövän kahtatoista. Viimeisen lyönnin kajahtaessa avasin oven, päivystäjää ei näkynyt missään, mutta iltalomakirja oli avoimena pöydällä. Vilkaisin vielä lähimpiin auloihin, kun nekin olivat tyhjiä, palasin päivystäjän pöydän luokse. Katsoin iltalomakirjaa ja näin nimeni kohdalla pitkulaisen ruudun, jossa oli vedetty viiva vinosti alanurkasta toisen reunan yläkulmaan. Näin muiden, entisten merkintöjen kohdalla vedetyn, toisen suuntaisen vinoviivan. Päättelin että toisella viivalla on kuitattu sotilas palanneeksi iltalomalta, otin kynän kirjan päältä, vedin nimeni kohdalle toisen viivan kuittauksena lomalta paluusta ja hiivin tupaani nukkumaan.

Paraati

Toukokuun viimeisenä päivänä saimme uuden työmääräyksen reikäkorttitoimistoon, Riston määräyksen sanamuotoa en muista, minulle se oli jäljellä olevaksi palvelusajaksi, siis kesäkuun 10 päivään.

Kesäkuun neljäntenä päivänä oli tulossa suuri paraati, jota varten toisessakin komppaniassa harjoiteltiin marssimista aktiivisesti. Oli virsilauluharjoituskin ulkona, paraatijumalanpalvelusta ennakoiden. Paraatia varten meille jaettiin ja sovitettiin erityiset paraatiasut. Pienen vasemman käden selkämykseen tulleen vuotavan pintahaavan, oikeastaan siteen vuoksi, en kuitenkaan osallistunut kyseiseen marssiin. Haavan syntyminen oli oikeastaan melko naurettavan yksinkertainen tapaus, mutta melkoisesti se harmitti, vaikka ei suurta vahinkoa aiheuttanutkaan.

Olin lähdössä iltalomalle ja seuroihin, kävelin käytävällä ovea kohti. Vastaani tuli joku kaartilainen, partahöylä heilui toisessa kädessä käden heilumisen mukana. Kohdatessamme höylä osui vasemman käteni selkämykseen, siinä se irrotti terän mitan verran ulointa ihia. 

ihokerrosta. Pieni haava alkoi heti vuotaa verta runsaasti ja niin kävelin samaa vauhtia puoli kerrosta alemmaksi Kaartin sairastupaan, jossa en ollut ennen käynytkään. Siellä taitava hoitaja sitoi vuotavan haavan runsaalla harsositeellä. Kun ei tarvinnut vapaata mistään palveluksesta, jatkoin saman tien kaupungille ja seuroihin. Seuraavana päivänä kävin sairastuvalla tarkistuttamassa haavan, samalla siihen vaihdettiin pienempi side. Kun sitten komppanian vääpeli katsasti käytävällä rivissä seisoneita paraatiin lähtijöitä, hän mitään selitystä antamatta ohjasi minut kasarmille jäävien joukkoon. En siis ole aivan varma, oliko side syynä jäämiseeni marssilta. Koska en muita syitä tiedä, pidän sitä melkoisen varmana tapauksena.

Paraatipäivänä, kesäkuun neljäntenä, olin aamupäivän muuttopuuhissa, erään kapteenin tavaroita ajoimme asemalta hänen uuteen asuntoonsa. Päivän vietin komppaniassa aikaa kuluttaen, lukien ja kirjoittaen, kun muuta tehtävää ei ollut. Kun pojat aikanaan palasivat marssilta, saimme kuulla että esimiesten mielestä marssiminen oli mennyt kehnosti. Ohimarssi oli sentään mennyt kohtuullisesti, mutta muuten moni poika kertoi miltei hävenneensä niin heikosti marssivassa osastossa marssimista. Sitten olin hyvin tyytyväinen, etten ollut mukana paraatia enemmän pilaamassa.