Maastomuistoja

     Hakosella oli ratio, joskus Eeva pyysi meidät, naapurin lapset, kuuntelemaan lastentuntia. Radio, eli ratio, oli ruskea laatikko seinällä olevalla kannatinhyllyllä. Vieressä oli toinen laudoista tehty hylly, jolle oli asetettu voimalähteet, kaksi akkua, eli anodia. Ne piti käydä välillä latauttamassa jossakin sähköä tuottavassa paikassa. Ainakin Pellonpään pitkän tuvan katolla muistan nähneeni pitkän ropellin, jolla saattoi sopivalla tuulella pyörittää laturia. Niin silloin ladattiin akkuja.   Lastentuntia oli mukava kuunnella. Markus-setä puhui mukavia, keskusteli lasten kanssa, lapset lauloivat, lukivat runoja ja kertomuksia. Lastentunnin jälkeen alkoi työväen tunti. Minä ajattelin, että ratiosta tulee erilaisia tunteja, toinen toisensa perään. Ainakin kahdesti oli Eeva meidät käskenyt kuuntelemaan. Kun opimme lastentunnin alkamisajan torstaisin, menimme kolmannen kerran pyytämättä. Sieltä tulikin kuunnelma, jollaista ennen en ollut kuullut, se oli m...

  Ei niitä silloin, 1949 sanottu suviseuroiksi, ei ainakaan meillä. Puhuttiin vuosikokkousseuroista. Siitä minulle tuli hassu mielikuva. Kerran Rajahoikassa mummu lauloi laulua, "Vielä vähän viipykäämme," niin minä kuuntelin sitä pohtien. Mietin, että siinä pyydetään vielä lisää vuosia, ettei maailman loppu tulisi vielä. Pyydetään siis ikään kuin koota vielä aikaa, että siitä tulisi sekä viipyminen että vuosikokous. Että Jumala näin lisää aikaa, kun sitä laulamalla ja seuroissakin pyydämme. Tämä oli muuten harvoja kertoja, kun kuulin sen mummun laulavan. Hän ei ollut lauluihmisiä, niin kuin ei isä, enkä minäkään. Muurasjärveltä lähdettiin seuroihin kuorma-auton lavalla. Mahtoiko siinä olla edes vanerikoppia, jonkinlaisia penkkejä kyllä. Menomatkalta Haapajärvelle muistan melko vähän. Joitakin tapahtumia itse seuratilaisuudesta olen muistellut koko elämäni ajan. Sieltä on jäänyt lähtemättömiä elämyksiä, myös monta pohdinnan ja ihmetyksen aihetta. Yritän koota niistä jo...

  Joulun edellä isä oli ostanut hevosen, se oli suuri ja voimakas. Jälkeenpäin isä muisteli sen olleen hyvätapainenkin. Meni umpihankeen arvelematta, ja oli hyvä vetämään. Isä sai ajopalstan Rajahoikan läheltä. Vähän aikaa hän kulki siellä kotoa käsin. Hoiti aamulla lehmän, lypsi sen, valmisti ruokaa itselleen ja minulle. Syötyään hän ajoi kymmenen kilometriä palstalleen, siellä teki päivän urakan, tullakseen takaisin kotiin lehmän hoitoon. Kaikki iltatoimet, keittämiset, ja muut, olivat täällä tehtävinä. Minä lähdin aamulla kouluun, palasin illalla tyhjään taloon, tai menin johonkin naapuriin isää odottamaan. Kauan tällainen järjestely ei onnistunut, se oli liian vaikeaa. Matka ajopalstalle oli pitkä. Isä ratkaisi tilanteen ja siirsi talouden Rajahoikkaan. Hän vei sinne lehmän ja kanan, kanalta katkaistiin pyrstö, että se tunnistettaisiin keväällä toisten joukosta. Lehmähän löytyisi siitä parresta, johon se on pantu. Minun koulunkäyntini keskeytyi, sillä muutin isän mukana...

  En muista, kävelimmekö 4-5 kilometriä Kojosperälle, saman verran Kuuselaan, vai menimmekö pitemmän matkan Haapajärven suuntaan. Kaksi ensin mainittua tuntuvat todennäköisemmiltä vaihtoehdoilta, päätellen pyörämatkan pitkältä tuntumalta. Muistan kuitenkin matkan tunnelman, kuinka maisemat vaihtuivat katsellessani pieneltä istuimelta, isän pyörän rungolta sivuilleni. Kaukana olevia kohteita saattoi katsoa kauemmin, mutta ajallaan nekin vaihtuivat toisiin. Läheiset kohteet vain vilahtivat ohitse. Siitä syntyi vaikutelma, että maisema pyörii. Nopeaahan se vauhti oli siihen asti tottumaani verraten. Tästä matkasta kirjoitin runokonseptin v. 2001 runokurssilla. Sitä muistelin myös syntymäpäivä kronikkaani.   Matkan varrella pysähdyimme, osaan vain arvailla taloa, en edes tiedä, missä se oli. Elävästi kuitenkin muistan, miten isäntä käveli aitasta leipä kädessään ja kehotti meitä sisälle. Isä jutteli aikansa hänen kanssaan, sisällä keskustelu jatkui. Matkaa ajatellen arvio...